Haihattelua raskaudesta

Jännä ajatella aina näin ovulaation aikaan, että minunkin vartaloni voisi, ja periaatteessa pitäisi, toimia kuten valtaosan muidenkin. Minullakin on teoreettiset mahdollisuudet tulla raskaaksi, minun munasolullani on mahdollisuus hedelmöittyä, hedelmöittyneellä munasolulla mahdollisuus kiinnittyä kohtuun ja kohdulla mahdollisuus tarjota suojaa kasvattaa munasolusta alkio, alkiosta sikiö ja sikiöstä ihan oikea vauva. Minun ja mieheni oma vauva. Joka kuukausi, tämä on mahdollista. Se saattoi tapahtua vaikka eilen.



Joka kuukausi luonto silti pettää minut. Ei, hedelmöittyä tämä typerä naisvartalo ei osaa, mutta kellontarkasti se osaa ne kuukautiset taas 2 viikon päästä lykätä.



Joo, kunhan avaudun (ei, emme ole menossa enää hoitoihin ja ei, tutkimuksissa ei ole selvinnyt vikaa ja kyllä, periaatteessa olen sopeutunut asiaan). On kuitenkin taas se aika, jolloin koen jotain omituista, sanoilla kuvaamatonta ikiaikaisen naisen elämää sykkivää tunnetta, vahvaa uhmaa pistää uusi elämä alulleen. Kun kuitenkin voisin, ei ole syytä miksi en voi. Minä elätän toivoa joka kuukausi nämä 2 viikkoa, kunnes huomaan ensimmäisen pettymyksen konkreettisen merkin, joka suorastaan alleviivaa epäonnistumisen punaisella värillään. FAIL. Huokaan syvään, hautaan taas haaveet ja jatkan elämääni.



Mutta nyt, nyt minä toivon ja uskon, minä pyristelen, minä psyykkaan munasoluani, tsemppaan kohtaamisessa siittiöitä: kohdatkaa, kietoutukaa, yhtykää, tehkää taikanne ja tehkää meistä äiti ja isi!