Äidin ja tyttären välinen kilpailu?

Kokemuksia anopin ja miniän välisestä kilpailusta. Sama juttu kuin ap: lla muuten, mut siis minun tapauksessani anoppi yrittää KOKO AJAN kilpailla ja nokittaa minua.

mutta meillä myös äiti on aina ollut minua, ainoaa tytärtä kohtaan jo lapsesta asti paljon ankarampi kuin veljille. Minä olin jo kymmenen vanhana "vanha ämmä" jonka piti tehdä paljon kotitöitä ja osata huolehtia itse itsestään. Samassa iässä veljet olivat vielä hemmoteltuja pikkulapsia.



Samoin isompana, veljiltä esim. nuoruuden juhlimiset olivat vain poikien kolttosia, minulta joku vähän humalassa teininä kotiintulo oli niin paha juttu että pitkän kotiarestin lisäksi vietiin ammattiauttajille ja murehdittiin kuinka päädyn ojanpohjalle. Ja aina, vielä nykyisinkin, minulta odotetaan moitteettomuutta, huoliteltua ulkoasua, äärimmäistä kunnollisuutta, kun veljet saavat olal vain ihmisiä vikoineen ilman että heille siitä jäkätetään tai huudetaan. Viimeksi äiti jäkätti siitä että oeln lihonut jokusen kilon.

oma äitini haukkuu ja arvostelee ja sättii minua ihan kaikesta, koskaan ei ole elämäni aikana sanonut että olisin rakas, tärkeä saati sitten että olisi kiittänyt tai kehunut kertaakaan. Aina haukkuu ja sättiin, kaikki on huonoa, koulutus, puoliso, ura, työ, lapset. Todellisuudessa asia ei ole näin, olen akateeminen, johtotehtävissä, hyvä kiltti puoliso, nätit lapset, kaikki hyvin.



Syy siihen miksi äitini kaikkea haukkuu ja arvostelee on katkeruus tytärtä kohtaan. Tai ehkä tarkemmin sanoakseni, tytär on kuin peili sille jota ilman äiti itse jäi.



Äitini kävi vain kansakoulun ja lyhyen ammattikoulun, nai väkivaltaisen narsistimiehen, on alistettu vaimo, huonossa työssä, huonolla palkalla, siis kaikin puolin päinvastoin asiat kuin minulla.



En usko että äitini on tietoisella tasolla kateellinen tai pahansuopa, mutta oma pettymys ja katkeruus vain purkautuu sillä että hän ei kestä muiden onnea ja menestystä. Samalla lailla haukkuu kaikki tutut, naapurit jne jos niillä menee hyvin.



Erityisen kova paikka on aina puolisoasiat, koska äidillä on ihan hullu sadisti puoliso (isäni) niin äiti ei voi sietää naisia joiden puoliso on kiltti eikä pahoinpitele. Laukoo aina tällaisia: "toivottavasti saat mieheltäsi kunnon selkäsaunat" tai "toivottavasti työkaverin ukko hakkaa sen niin ettei kävele viikkoon, kun kerta kehtasi sanoa miehelleen vastaan". Jokainen huomaa että nuo pahan toivomiset toiselle ei ole normaaline tervejärkisen puheita.



Omat vanhempani ovat myös tietyistä asioista avoimen kateellisia, esim. talo, auto ym materia (nämä eivät minulle sinällään merkitse mitään). Eivät siis tykkää siitä että lapselle menee vähänkään paremmin kuin heillä. Ihme kilpailua.



Mutta osittain tuo on sukupolvijuttu, moni suuresta ikäluokasta eli niukan lapsuuden ja koko aikuisikä on ollut sitten materian haalimista ja sillä ihmisarvoa mittaamista. Ehkä juuri siitä lapsuuden niukkuudesta johtuen.

mäkin mietin että kumpaa se enempi loppupeleissä on kilpailua vai just tota kateutta/katkeruutta vai siitä johtuvaa kilpailua.

Ensimmäisen kerran huomasin tämän kun tapasin mieheni todella nuorena ja äidinkin piti kokeilla jotain syrjähyppyä.Sitten tuli lasten saamiset joista yksikään ei tuntunut olevan iloinen asia..ensimmäistä lasta odottaessa äitikin hommasi itsensä raskaaksi tosin se ei kestänyt alkua pidemmälle. Rasittavaa..tuntuu että pahenee vain vanhemmiten.