Kuolemannaamio,mitä sillä tarkoitetaan?

hoidossa vaan kotonaan ja kuolee kotiin.

ja kuitenkin kuoli.

Novelli menee heti suoraan asiaan turhia kiertelemättä. Ensin punaista kuolemaa kuvataan kaikkien aikojen tuhoisimpana ruttona, jonka tuntomerkkeinä ovat kuolonpunaiset, verta tihkuvat läikät koko ruumiissa.



Novellin päähenkilö on ruhtinas Prospero, jota kuvataan huolettomaksi, rohkeaksi ja neuvokkaaksi, mutta toisaalta hänellä sanotaan olevan myös merkillinen maku, ja monet pitävät häntä mielipuolena.



Kun rutto on tappanut puolet ruhtinaskunnan kansalaisista, Prospero kutsuu tuhat tervettä ja iloista hovinsa jäsentä luokseen, ja he sulkeutuvat linnaan, jota kiertää vankka muuri ja suljetut portit. Heidän on tarkoitus jäädä linnaan niin pitkäksi aikaa, että rutto laantuu. Heille on varattu ruokatarpeita ja viihdykettä, kuten esimerkiksi ilveilijöitä, balettia, musiikkia ja kaunottaria. Monen linnassaolokuukauden jälkeen ruhtinas järjestääkin naamiaiset, jotka muistuttavat Pariisin perinteistä, hulluksikin luonnehdittua Bal Masque de l'Opéraa.



Tarinan suoraviivainen ja nopea kerronta pysähtyy vain novellin keskivaiheilla kuvaamaan yksityiskohtaisesti linnan seitsemää salia, jotka tästä syystä nousevatkin keskeiseen asemaan. Jokainen sali on eri värinen, sijoitettu epäloogisesti toisiin saleihin nähden, ja kaikissa niissä on myös goottilainen ikkuna, jonka lasit ovat saman väriset kuin salin sisustus. Saleissa ei ole lamppuja tai kynttelikköjä, vaan ainoana valon tuojana on jokaisen ikkunan edessä oleva, liekehtivää hiilipannua kannatteleva kolmijalka. Mutta viimeinen sali on musta, ja siellä ikkunalasi onkin punainen saaden hiilipannun hehkumaan aavemaista valoa. Mustan salin läntisellä seinällä on jättimäinen eebenpuukello, jonka ääni on niin kummallinen, että jokaisen tunnin vaihtuessa juhla ja musiikki pysähtyy hetkeksi, ja huimapäisinkin kalpenee.



Linnan sisustuksen kerrotaan olevan unenomainen, mutta samalla mielipuolinen. Se tuo mieleen erilaisia näkyjä: kauniita, hassuja, kammottavia. Saleissa sanotaan liikkuvan unelmien moninaisuuden. Unelmien kuvauksen aikana on myös kohta, jossa pysähdytään kuvaamaan kellon lyöntien aikaisia tapahtumia preesensissä, kunnes jatketaan taas imperfektissä.



Sitten yhtäkkiä, kellon lyödessä kaksitoista, vieraat yksi toisensa jälkeen huomaavat uuden hahmon liittyneen joukkoon. Se on pukeutunut Punaiseksi kuolemaksi vastoin hyvää makua verta tihkuvine käärinliinoineen ja ruumiilta näyttävine naamioineen. Se kävelee salien poikki kammoksuvien vieraiden tehdessä tietä. Silloin Prospero raivostuu ja juoksee tikari paljastettuna hahmoa kohti, mutta kaatuu kouristellen ja kuolee. Niinpä juhlavieraatkin tarttuvat raivoissaan Punaiseen kuolemaan, mutta huomaavat, ettei sen käärinliinojen sisältä löydy mitään inhimillistä, ja vihdoin kaikki tajuavat, että kyseessä onkin oikea Punainen kuolema, eikä naamiaisasuinen ihminen. Juhlavieraat kuolevat, kolmijalat hiipuvat yhdessä eebenpuukellon kanssa, ja kuolema jää vallitsemaan minkään estämättä.



Kerronta ei jätä mitään arvailun varaan, joten sen takia voidaankin todeta novellin tarkoituksen olevan sen symbolisessa merkityksessä. Ensin huomio kiinnittyy pieneen yksityiskohtaan, sillä alussa punainen kuolema on kirjoitettu sitaateissa, ja se on vain ruton kansanomainen kutsumanimi, mutta lopussa se kirjoitetaan isolla alkukirjaimella, ja sitä käytetään erisnimen tapaan. Kertoja on siis kaikkitietävä, mutta tavallaan silti elää tapahtumien ja henkilöiden mukana.



Yhden tulkinnan mukaan linnan seitsemän salia voisivat kuvata kaikkia elämänvaiheita: syntymää, lapsuutta, nuoruutta, aikuisuutta, keski-ikää, vanhuutta ja kuolemaa. Ikkunat ovat kuin vapaus, jota ihminen aina tavoittelee ja jonka puolesta taistella, kolmijalka taas kuin elämän vaikeus, jonka kautta kuitenkin näemme valon tulevaisuuteen. Salien unenomainen sisustus on kuin elämämme erilaiset tapahtumat.



Viimeinen sali on kuolema. Ikkuna eli vapaus vaatii verenvuodatusta viimeisessä elämänvaiheessa. Kaikki on uutta, outoa, pimeää, pelottavaa, tuntematonta. Eebenpuukellon lyönnit kaikuvat kaikkiin saleihin, ja ne ovat hetkiä, jolloin ihminen tuntee kuoleman läsnäolon, mutta vain ohikiitävän hetken ajan. Vasta kun lyöntejä on monta ja kuolema lähellä, pysähdytään lopulta ajattelemaan.



Punainen kuolema kuvaa paitsi ruttoa, myös itse kuoleman ruumiillistumaa. Ihminen yrittää paeta sitä muurien suojaan, mutta huomaa, ettei ole turvassa missään. Kuolema voi piileskellä ilon ja juhlankin keskellä, naamiaisasussa tavallisen ihmisen muodossa, mutta aina se lopulta huomataan, ja sitä kunnioitetaan. Tarpeeksi peloissaan ja epätoivoissaan, joskus myös uteliaisuudessaan, ihminen voi vapaaehtoisesti koskettaa kuolemaa...



Lopulta kolmijalan hiilet hiipuvat, kärsimys päättyy, eebenpuukello on tehtävänsä päässä, mutta edelleen kuolema seisoo kaiken keskellä, voittamattomana.



~ Pikku Lotte

Ignika on mystinen ja vahva naamio, joka tunnetaan Elämän ja kuoleman naamiona, koska sen käyttäjä voi kontrolloida elämän ja kuoleman voimia. Ignikalla ei tosin voi herättää kuolleita henkiin. Voya Nuilla Ignikaa ovat tavoitelleet Pirakat, Brutaka, Toa Nuvat ja Toa Inikat. Mahri Nuilla sitä ovat tavoitelleet Toa Mahrit, Hydraxon ja Barrakit.



Ignikan loivat suuret olennot tuhansia vuosia sitten. Naamio laitettiin turvaan BIONICLE pääsaarelle, lähelle Voya Nuin kylää. Ensimmäisinä naamion haki Toa Jovanin tiimistä, koska Mata Nui piti elvyttää. Tuhansia vuosia myöhemmin Vezon otti naamion ja sitten Vezon fuusioitui Ignikaan ja teki hänestä sen suojelijan. Päiviä myöhemmin Pirakat ja Toa Inikat tulivat hakemaan naamiota, mutta se tippui Mahri Nuille. Mahri Nuilla kaksi Matorania Kyrehx ja Dekar löysivät naamion, mutta se joutui Barrakien johtajan Pridakin käsiin ja Pridak otti Mahri Nuin hallintaansa. Siinä välissä Ignika kirosi useita olentoja.

t.8

Se oli ennenvanhaan sellainen kipsistä valettu naamio, jolla ikuistettiin kuolleen kasvonpiirteet.

Kasvottomat ovat muodonmuuttajia eli ihmisiä, joilla on kyky muuntaa itsensä kenen tahansa elollisen olennon näköiseksi. Luonnollisessa muodossaan he ovat harmaita, mitättömän näköisiä olentoja, joiden kasvot tai piirteet eivät jää kenenkään mieleen. Ottaessaan jonkun muun hahmon heidän piirteensä muotoutuvat kivuliaasti terävämmiksi, hiusten ja silmien väri kirkastuu ja olemus muovautuu esikuvansa mukaan tarkemmaksi, muistettavammaksi. Muutosta ei tehdä mielellään kovin usein, koska muutoksen aiheuttama kipu on suuri ja Kasvoton on hyvin sairas jokaisen muutoksen jälkeen.



Kasvottomat voivat muuntautua myös vastakkaisen sukupuolen edustajien näköisiksi, mutta heidän sisuskalunsa pysyvät sinä sukupuolena, johon he ovat syntyneet.



Kasvottomat ovat kaikki sukua keskenään ja heillä on sama kantaäiti, jonka vuoksi kasvottomien keskinäisiä suhteita paheksutaan, mutta niitä ei kielletä. Ehkä läheisen verisukulaisuuden tai harvinaisen perimän vuoksi Kasvottomat eivät saa yhteisiä jälkeläisiä.

En ole.. valitettavasti nähnyt.. vaikka olenkin reissanut emäntäni kanssa siellä sun täällä.. Pin sanoi nuorelle Erico Neferinille.



Darg näytti olevan taas omissa maailmassaan.

-Minä olen joskut törmännyt sinun kaltaisiisi otuksiin.. mutta en missään hyvässä merkissä.. Darg sanoi käheästi kuten se aina puhui.

- Minua pidetään kuoleman enteenä jos minut nähdään.. Darg sanoi ja korahti äänekäästi.

-Sillä tiedän että olen kuoleman sanan saataja ja tiedän myös sen että olen vain tullut noutamaan omaa isäntääni pois täältä.. Darg sanoi.



Pin katsoi Dargia hiukan pelästyneen näjöisenä.