Lue keskustelun säännöt.
Kun rakkaus ei riitäkään...
14.03.2012 |
En voi vieläkään käsittää tätä kaikkea. Oli aika jolloin olimme onnellisia. Rakkaus ei ole koskaan kadonnut, mutta yhdessä emme voi enää olla.
Mieheni sairastui masennukseen viitisen vuotta sitten. Hän jäi työttömäksi ja ei jaksanut tehdä enää mitään. Yritin auttaa häntä kaikin tavoin mitä keksin. Hän kävi terapiassa, aloitti masennuslääkkeiden syömisen ja silti sama jatkui. Puoli vuotta sitten erosimme minun tahdostani sillä en enää pystynyt häntä tukemaan. Olin jo itse niin rikki eikä voimia riittänyt kuin pakollisiin asioihin. Tiesin, että elämä ei voinut jatkua niin tai lapset olisivat menettäneet myös äitinsä.
Vieläkään en tiedä mitä ajatella. Tietyllä tapaa ero helpotti oloani, mutta toisaalta taas olen huolissani miehestäni. Toivoisin niin paljon, että hän saisi elämästään taas otteen. Kaipaan hänen luokseen ja sitä mitä meillä oli. Ja tiedän, että hän rakastaa minua, mutta ei vain pysty nyt itseään parantamaan.
Ei tämän elämän näin pitänyt mennä :(
Kommentit (12)
Usein olen huomannut valitettavasti, että kalliit terapiat ei auta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eihän sitä tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan.
Onneksi teillä on hyvät välit eikä mitään päätöksiä tarvi tehdä nyt. Ties vaikka mies joskus saa apua masennukseensa.
Joku tuolla jo arvostelikin sinua kun vielä erosit kun miehellä oli vaikeaa. Minä ymmärrän täysin miltä sinusta täytyy tuntua.
Itse olen ollut melkein samassa tilanteessa. Mies sairastui masennukseen mutta lääkitys oli se joka meillä aiheutti isoimmat ongelmat. Muutti miehen luonteen täysin. Siitä ihmisestä en pitänyt eikä siitä ihmisestä ollut isäksi lapsillemme. Mies ei minua uskonut kun sanoin että lääkkeet pitää vaihtaa.
Loppujen lopuksi olin itse ihan poikki ja hermoromahduksen partaalla. Lapsetkin alkoivat itkeskelemään ja kun huomasin että lapsetkin jo kärsivät tilanteesta niin päätin tehdä asialle jotain. Päätin että muutamme lasten kanssa pois niin kauan kun meidän perheessä on vielä yksi aikuinen jolla on mielenterveys kunnossa. Ensin järjestän asiat niin mies pärjää mahdollisimman hyvin yksin.
Mies kai aavisti muutoksen minusta. Tuntui kun valtava taakka ja ahdistus olisi viety harteilta kun sain tehtyä päätöksen lähdöstä. Pari viikkoa tuosta mies itse ehdotti että lopettaa lääkityksen. Tajusi kai että minun voimat oli loppu ja olisi menettänyt meidät.
Lääkkeiden lopetuksen jälkeen sain "oikean mieheni" takaisin. Työtä oli vielä masennuksen kanssa mutta sekin parantui aika pian lääkityksen loputtua.
Mutta en vaan oikein voi antaa itseni uskoa siihen. Ne pettymykset syövät minua liikaa.
mutta tahtoa ja voimaa ei.
Olen pahoillani perheesi puolesta, tiedän, mitä käyt läpi, sillä samaa tietä olen kulkenut. Voimia eteenpäin!!!
otsikossa ei luekaan, että rakkautta ei riitä. vaan että rakkaus ei riitä. otsikon sisältö on aivan sama kuin sun saivasrtelusi.
eli: rakkautta riittää, mutta se rakkaus ei riitäkään pitämään suhdetta kasassa. rakkauden lisäksi tarvitaan tahtoa ja voimaa, joita ei riittänyt.
terv. saivartelija #2
sinä et voi yksin parantaa miestäsi, ja pienen välimatkan päästä sinun on ehkä helpompi häntä tukeakin, kun miehen sairaus ei vie kaikkia voimiasi.
Sitä paitsi erossa asumisesta voi olla hyötyä myös miehelle, ei se välttämättä ole paha asia - joskus vaan on niin, että vaikka tahtoo ja yrittää auttaa toista paranemaan, se ei onnistu, sen sijaan auttaja pahentaa tilannetta, koska sen toisen ei itse tarvitse tehdä mitään paranemisensa eteen. Tämä tosin pätee paremmin alkoholismiin tms. kuin masennukseen, mutta jos miehesi on ollut jo viisi vuotta masentunut, niin ei sinun läsnäolosi ja apusi ainakaan ole häntä auttaneet parantumaan, ehkä lähinnä selviämään vähän paremmin päivästä toiseen. Ehkä mies tämän muutoksen vuoksi onnistuu muuttamaan omaan elämäänsä ja saa siitä paremmin kiinni, ei sitä ikinä tiedä.
Ja oli miten oli, sinun täytyy pitää huolta myös omasta jaksamisestasi, itsesi ja lasten vuoksi. Ja miehesi vuoksi myös, koska selvästi et ole häntä kokonaan hylännyt.
Tsemppiä ja jaksamista teille molemmille!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
joskus sairaudet ovat liian vaikeita. olivats itten psyykkisiä tai fyysisiä. Alkoholismin kanssa on vaikeata elää, niin myös masennuksen ja vaikka skitsofrenian. Vaikeata olisi sekin, jos puoliso halvaantuisi ja menettäisi puhekykynsä.
Minulla itselläni diagnosoitu vaikea masennus. Määrättiin lääkehoito ja terapia. Lääkkeet eivät auttaneet ja lopulta sain niistä niin kovan päänsäryn, että jouduin ne lopettamaan. Kärsin masennuksesta jo silloin kun lapset olivat pieniä. Itselläni oli työttömiä jaksoja ja välillä kävin toissä. Mieheni kävi töissä ja hoiti kodin ja lapset. Lisäksi tuki myös minun jaksamistani vaikka en mitään oikein tehnytkään. Ymmärrän että se on tosi vaikeaa ja raskasta. Mutta sinä teit päätöksesi lastesi vuoksi. Päätöksesi oli varmasti oikea. Koska ei ollut toivoakaan miehesi parantumisesta. Voithan sinä olla yhteydessä mieheesi aina kun sinulla riittää voimavaroja. Hän olisi siitä varmasti tosi iloinen sairaudestaan huolimatta. Pienikin halu parantua on alku parantumiselle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mutta tahtoa ja voimaa ei.
Olen pahoillani perheesi puolesta, tiedän, mitä käyt läpi, sillä samaa tietä olen kulkenut. Voimia eteenpäin!!!
mies on vaikeasti masentunu, työtön ja nyt tuli vielä sen päälle erokin?
Toivottavasti ap nyt sen verran jaksaa että pitää yhteyttä tähän mieheen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun ei enää jaksa samaa naamaa.
Korjasin vähän tota otsikkoa.
Aika kylmästi naiset kauniin sanoin hylkäävät lapsiensa isät, kun on niin kovin raskasta katsella masentunutta ja vähäilmeistä naamaa joka ikinen päivä.
Ei sillä nyt ole merkitystä, että on menettänyt työnsä, sairastunut vakasti jne... lääkityksestä pitäisi vielä luopua, muuten tulee vielä ero.
Oikeasti, mitä helvettiä?
Hän käy täällä usein syömässä, kun ei hän oikein saa aikaiseksi tehtyä itselleen ruokaa. Parhaani yritän täältä pienen etäisyyden päästä.
Lähes viisi vuotta jaksoin yrittää aina uudestaan ja uuvutin sitten itsenikin. Kaikki keinot otin käyttöön ja ulkopuoliseen apuunkin turvauduin, mutta ei toiminut mikään. Realistisesti ajateltuna mies tuskin koskaan tuosta tokenee. Viisi vuotta työttömänä, ei varmasti ole kovin helppoa saada työpaikkaa ja kynnys on suuri jo muutenkin.
Ehkä joskus vielä otan hänet tänne asumaan. Sitten kun lapset ovat isompia...