Miten joku pystyy jättämään lapsensa?

En ymmärrä ihmisiä, jotka jättävät lapsensa esimerkiksi avioeron yhteydessä toiselle vanhemmalle ja vain katoavat jonnekin, näkevät ehkä kerran vuodessa tms. 

Näitä ihmisiähän on vaikka kuinka paljon. Omassa varsin keskiluokkaisessa ja tavallisessa tuttavapiirissä useampia esimerkkejä. Oli hyvinvoivalta vaikuttava perhe, tuli ero, isä muutti 200 kilometrin päähän, näkee nykyään alakouluikäisiä poikiaan muutaman kerran vuodessa. Oli onnelliselta vaikuttava perhe, isä oli pitkään hoitovapaallakin lasten kanssa, tuli ero, isä muutti 2 tunnin junamatkan päähän, näkee nykyään lapsiaan muutaman kerran vuodessa ja silloinkin esimerkiksi ravintolassa tai kahvilassa tms, nyt jo teini-ikäiset lapset eivät ole koskaan edes käyneet isänsä kodissa. Yksi tuttu nainen muutti miehen perässä toiselle puolelle Suomea, sai lapsen, tuli ero ja äiti palasi takaisin kotiseudulleen. Alle kouluikäinen lapsi jäi isälleen. Ensin yhteyttä pidettiin jollakin lailla ja lapsi kävi äitinsä luona silloin tällöin, mutta aika pian yhteys hiipui kokonaan. Missään näissä esimerkeissä ei ole kyse siitä, että kuvioista kadonnut vanhempi olisi esim. narkomaani, rappioalkoholisti tms. Ihan tavallisia, työssäkäyviä ihmisiä ovat.

Minulle äitinä on jotenkin käsittämätöntä, että miten tällaista tapahtuu. Eikö lapseen kehity kiintymyssuhdetta ja rakkautta? Mulle ja varmaan suurimmalle osalle vanhemmista omat lapset ovat oikeasti tärkein asia maailmassa. Lasten kasvaessa suhde tietysti muuttuu, mutta etenkin silloin, kun he olivat pieniä, en olisi edes voinut kuvitella tillannetta, että olisin vaikka muuttanut jonnekin satojen kilometrien päähän yksin.

En halua syyllistää näitä vanhempia, mutta haluaisin yrittää ymmärtää, että miten tällaisiin ratkaisuihin tavallinen isä tai äiti päätyy?