Miksi monet pelkäävät sitä, että lapsi-/teiniarki päättyy?

/e/n/k/y/l/l/ä/o/s/a/a/s/a/n/o/a/

Lapset nuorena saaneet (alle 25v) ovat niitä, jotka odottavat lasten poismuuttoa kuin kuuta nousevaa, jotta pääsevät "elämään omaa elämäänsä." Vanhemmat vanhemmat taas ovat sen jo "eläneet" ja osaavat nauttia lapsista ja nuorisosta täysin rinnoin.

mä olen myös kuullut tuota samaa. Monihan tekee lisää vauvoja siinä vaiheessa, kun lapset ovat teini-ikäisiä. Kun kuulemma "eihän me voida vaan kahdestaan olla"

Yllättävän moni parisuhde ei ole mikään matchmade in heaven. Osa on vaan jämähtänyt huonoon parisuhteeseen, osa huomannut muutaman vuoden jälkeen, ettei kumppani ollutkaan ihan sellainen, kuin kuvitteli, osa halunnut perheen ja on ollut sen vuoksi valmis kompromissisuhteeseen, jne. mutta lapsille halutaan antaa ns. ydinperhe. Sitten kun lapset ovat muuttaneet pois, niin on aika helppo erota. Ei ole mitään huoltajuuskiistoja tai muuta vastaavaa.

Odotan vain sitä että teini on reilun puolen vuoden päästä 18v ja saa ja joutuu ottamaan elämänsä tekonsa puheensa aikuisena ihmisenä💪

Vierailija kirjoitti:

Odotan vain sitä että teini on reilun puolen vuoden päästä 18v ja saa ja joutuu ottamaan elämänsä tekonsa puheensa aikuisena ihmisenä💪

Siinäs odotat :) Ikävä kertoa, että ei se vastuunkanto kasva sillä hetkellä, kun 18 tulee mittariin. Kolmesta lapsesta kokemusta. Mutta onneksi otsalohkot kehittyvät pikku hiljaa ja teinitkin aikuistuvat.

Eikös se ole se tyhjän pesän syndrooma? Että kun on eletty lapsille, sille perheen pyörättämiselle, unohdettu itsensä ja omat tarpeensa, niin sitten pelottaa se mahdollinen tyhjyys. Että kun pitäisi viimeinkin kohdata itsensä, puolisonsa ja se, että onko puolison kanssa mitään yhteistä enää. Ei ihme että pelottaa, jos on koko elämäsä rakentanut vaan toisten ihmisten tarpeista huolehtimiselle ja itsensä ohittamiselle. Toki tämä ei koske kaikkia. 

Vierailija kirjoitti:

Eikös se ole se tyhjän pesän syndrooma? Että kun on eletty lapsille, sille perheen pyörättämiselle, unohdettu itsensä ja omat tarpeensa, niin sitten pelottaa se mahdollinen tyhjyys. Että kun pitäisi viimeinkin kohdata itsensä, puolisonsa ja se, että onko puolison kanssa mitään yhteistä enää. Ei ihme että pelottaa, jos on koko elämäsä rakentanut vaan toisten ihmisten tarpeista huolehtimiselle ja itsensä ohittamiselle. Toki tämä ei koske kaikkia. 

Jos kyse tästä, että on unohtanut itsensä ja keskittynyt vain muihin, niin eikös sen nimen omaan pitäisi olla riemujuhlaa, että nyt saa jälleen keskittyä itseensä ja kumppaniinsa? Voi rakastella juuri silloin kun tuntuu siltä vaikka keittiön pöydällä tai olohuoneen sohvalla, ei ole mitään häiriötekijöitä. Tai voi varata parin päivän varoitusajalla viikonloppumatkan Pariisiin, kun ei tarvitse hankkia lapsenvahtia tai miettiä harrastuksiin kuljettamisia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikös se ole se tyhjän pesän syndrooma? Että kun on eletty lapsille, sille perheen pyörättämiselle, unohdettu itsensä ja omat tarpeensa, niin sitten pelottaa se mahdollinen tyhjyys. Että kun pitäisi viimeinkin kohdata itsensä, puolisonsa ja se, että onko puolison kanssa mitään yhteistä enää. Ei ihme että pelottaa, jos on koko elämäsä rakentanut vaan toisten ihmisten tarpeista huolehtimiselle ja itsensä ohittamiselle. Toki tämä ei koske kaikkia. 

Jos kyse tästä, että on unohtanut itsensä ja keskittynyt vain muihin, niin eikös sen nimen omaan pitäisi olla riemujuhlaa, että nyt saa jälleen keskittyä itseensä ja kumppaniinsa? Voi rakastella juuri silloin kun tuntuu siltä vaikka keittiön pöydällä tai olohuoneen sohvalla, ei ole mitään häiriötekijöitä. Tai voi varata parin päivän varoitusajalla viikonloppumatkan Pariisiin, kun ei tarvitse hankkia lapsenvahtia tai miettiä harrastuksiin kuljettamisia.

Kyllä, silloin kun parisuhde on hyvä. Mutta jos suhde on alun perinkin ollut parhaimmillaankin ok, vuosien mittaan väljähtänyt ja seksiä on korkeintaan kerran kuukaudessa velvollisuuden tunnosta, jos sitäkään, niin ei se keittiön pöytä kiinnosta, saati matka Pariisiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikös se ole se tyhjän pesän syndrooma? Että kun on eletty lapsille, sille perheen pyörättämiselle, unohdettu itsensä ja omat tarpeensa, niin sitten pelottaa se mahdollinen tyhjyys. Että kun pitäisi viimeinkin kohdata itsensä, puolisonsa ja se, että onko puolison kanssa mitään yhteistä enää. Ei ihme että pelottaa, jos on koko elämäsä rakentanut vaan toisten ihmisten tarpeista huolehtimiselle ja itsensä ohittamiselle. Toki tämä ei koske kaikkia. 

Jos kyse tästä, että on unohtanut itsensä ja keskittynyt vain muihin, niin eikös sen nimen omaan pitäisi olla riemujuhlaa, että nyt saa jälleen keskittyä itseensä ja kumppaniinsa? Voi rakastella juuri silloin kun tuntuu siltä vaikka keittiön pöydällä tai olohuoneen sohvalla, ei ole mitään häiriötekijöitä. Tai voi varata parin päivän varoitusajalla viikonloppumatkan Pariisiin, kun ei tarvitse hankkia lapsenvahtia tai miettiä harrastuksiin kuljettamisia.

Kyllä, silloin kun parisuhde on hyvä. Mutta jos suhde on alun perinkin ollut parhaimmillaankin ok, vuosien mittaan väljähtänyt ja seksiä on korkeintaan kerran kuukaudessa velvollisuuden tunnosta, jos sitäkään, niin ei se keittiön pöytä kiinnosta, saati matka Pariisiin.

Onnellisessa ja rakkaudentäytteisessä parisuhteessa elävät naiset eivät ilmeisesti pysty käsittämään, ettei kaikki suhteet ole yhtä hyviä. Sitten ihmetellään, että miksi joku eroaa, jne. ja miksi joku ei spontaanista rakastele keittiössä. Ole onnellinen, jos sinulla on sellainen parisuhde. Monella ei ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikös se ole se tyhjän pesän syndrooma? Että kun on eletty lapsille, sille perheen pyörättämiselle, unohdettu itsensä ja omat tarpeensa, niin sitten pelottaa se mahdollinen tyhjyys. Että kun pitäisi viimeinkin kohdata itsensä, puolisonsa ja se, että onko puolison kanssa mitään yhteistä enää. Ei ihme että pelottaa, jos on koko elämäsä rakentanut vaan toisten ihmisten tarpeista huolehtimiselle ja itsensä ohittamiselle. Toki tämä ei koske kaikkia. 

Jos kyse tästä, että on unohtanut itsensä ja keskittynyt vain muihin, niin eikös sen nimen omaan pitäisi olla riemujuhlaa, että nyt saa jälleen keskittyä itseensä ja kumppaniinsa? Voi rakastella juuri silloin kun tuntuu siltä vaikka keittiön pöydällä tai olohuoneen sohvalla, ei ole mitään häiriötekijöitä. Tai voi varata parin päivän varoitusajalla viikonloppumatkan Pariisiin, kun ei tarvitse hankkia lapsenvahtia tai miettiä harrastuksiin kuljettamisia.

Yleensä herätään siihen, että kumppanin kanssa ei oikeastaan ole enää mitään yhteistä.

Itse ainakin ikävöin lapsiani todella. Nyt nuorin 21v tuli kotiin pariksi päiväksi käymään. Yleensä näen lapsia vain n 2 kk välein. Jotenkin huolikin on suurempi, kun ovat kaukana. 

Oman kokemuksen mukaan moni mies odottaa, että kaikki jatkuu kuten ennenkin kun taas naiset odottavat, että kotitöiden määrä romahtaa ja voi vaikka lopettaa ruuanlaiton. Nainen alkaa käyttää aikaa omaan hyvinvointiin ja mies ihmettelee, kun palvelu ei enää pelaa.

No kyllä kumppanin kanssa on ok, mutta onhan tämä haikeaa aikaa, vanhemmat selvästi jo vanhuksia ja hoidon tarpeessa ... Kyllä siinä kontrasti on siihen kun oli lapset pienemmät ja vanhemmat terveinä ja voimissaan ja "kaikilla kivaa". 

Kohta alkaa isovanhempi arki eli kannattaa nauttia muutamista huolehtimista vuosista. 

Vierailija kirjoitti:

Eikös se ole se tyhjän pesän syndrooma? Että kun on eletty lapsille, sille perheen pyörättämiselle, unohdettu itsensä ja omat tarpeensa, niin sitten pelottaa se mahdollinen tyhjyys. Että kun pitäisi viimeinkin kohdata itsensä, puolisonsa ja se, että onko puolison kanssa mitään yhteistä enää. Ei ihme että pelottaa, jos on koko elämäsä rakentanut vaan toisten ihmisten tarpeista huolehtimiselle ja itsensä ohittamiselle. Toki tämä ei koske kaikkia. 

Meillä ainakin on hyvä liitto, viihdytään yhdessä ja silti harmittaa ja surettaa varmasti, kun lapset muuttavat kotoa. Vaikka kuinka on elänyt myös itse ja harrastaa puolison kanssa jne., peeheen jakautuminen on kriisi, vaikkakin positiivinen ja asiaan kuuluva. Minä kyllä kysyisin että mikä niissä lapsissa risoo, jos oikein odottaa heidän poismuuttoa. Eiköhän silloin ole enemmänkin itsensä unohtanut, jos se vaatii lapsien kotoa poissaannin. 

Vierailija kirjoitti:

Kohta alkaa isovanhempi arki eli kannattaa nauttia muutamista huolehtimista vuosista. 

Sitä ennen pitää huolehtia vanhenevista vanhemmista. Se on ihan kauheaa aikaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikös se ole se tyhjän pesän syndrooma? Että kun on eletty lapsille, sille perheen pyörättämiselle, unohdettu itsensä ja omat tarpeensa, niin sitten pelottaa se mahdollinen tyhjyys. Että kun pitäisi viimeinkin kohdata itsensä, puolisonsa ja se, että onko puolison kanssa mitään yhteistä enää. Ei ihme että pelottaa, jos on koko elämäsä rakentanut vaan toisten ihmisten tarpeista huolehtimiselle ja itsensä ohittamiselle. Toki tämä ei koske kaikkia. 

Jos kyse tästä, että on unohtanut itsensä ja keskittynyt vain muihin, niin eikös sen nimen omaan pitäisi olla riemujuhlaa, että nyt saa jälleen keskittyä itseensä ja kumppaniinsa? Voi rakastella juuri silloin kun tuntuu siltä vaikka keittiön pöydällä tai olohuoneen sohvalla, ei ole mitään häiriötekijöitä. Tai voi varata parin päivän varoitusajalla viikonloppumatkan Pariisiin, kun ei tarvitse hankkia lapsenvahtia tai miettiä harrastuksiin kuljettamisia.

Jos on nuorena perustanut perheen, voi siinä vaiheessa, kun pesä tyhjenee, huomata olevansa aviossa ventovieraan kanssa. Vuodet muuttaa ihmistä eikä lapsiperhearjessa ole aikaa tutustua toiseen. Sitten äkkiä kaikki kolahtaa kerralla eteen. Voi mennä hyvin tai voi mennä huonosti. Jotkut tekee seuraaavan projektin lapsenlapsista ja peittää sillä ongelman.