Lue keskustelun säännöt.
Te, joilla on ollut vaikea lapsuus tai teini-ikä, kertokaa tarinanne.
08.01.2012 |
Eli ajattelin tehdä tällaisen. Olen 18-vuotias teiniäiti ja asun yhdessä poikaystäväni kanssa, joka on 22-vuotias. Meillä on kohta 2-vuotias tyttölapsi, joka on maailman ihanin. Lapsuus ja teini-ikä ovat olleet minulle todella vaikeaa aikaa. Onneksi nyt kaikki on hyvin, vaikka ei kavereita juurikaan ole, ja huonot välit äitiini, joka on todella narsistinen ihminen. Minulla on 16-vuotias pikkuveli, jolla menee ihan hyvin. Hän on ollut kaksi vuotta tyttöystävänsä kanssa, joka on tätä vuotta nuorempi. Veljeni harrastaa paljon urheilua ja on sporttinen ihminen. Hän on ollut aina todella persoonallinen ja positiivinen ihminen. Viime aikoina minäkin olen oppinut olemaan oma itseni ja positiivisempi. Toisin kuin ennen.
Päiväkodissa olin aina yksinäinen. Olin aivan erilainen, kuin muut ja osasin todella taitavasti monia asioita ja olin luova. Minua kiusattiin jonkun verran, mutta yleensä se oli vain nimittelyä enimmäkseen sen takia, että olin paljon pienikokoisempi, kuin muut.. Käsiksi minuun ei muistaakseni silloin vielä käyty. Olin positiivinen ja ahkera pieni lapsi. Minulla oli hyvät välit vanhempiini ja rakastin heitä suunnattomasti. Etenkin isääni, koska yleensä teimme paljon asioita, joita äiti minulta kielsi. Kävimme monesti uimahallissa, urheilukeskuksessa, elokuvissa ja muualla.
Odotin innolla, että koulu alkaisi. Saisin varmasti hyviä kavereita ja olin jo kerran tavannut luokkani, joka oli iso, mutta löysin sieltä mukavan tytön, joka oli samankaltainen kuin minä. Tämän tytön nimi oli Mirja. Odotin innolla, että pääsisin 1-luokan alussa tutustumaan häneen paremmin.
Kun ala-aste alkoi, kaikki meni aluksi hyvin. Olin etenkin todella lahjakas äidinkielessä ja matikassa. Ne olivat myös lempiaineitani ja olin ensimmäinen oppilas, joka sai käsialavihkon valmiiksi ja olin aina muita edellä matikassakin. Kaikki oli niin helppoa, että jonkin aikaa vanhemmat jo harkitsivat, että siirtäisivät minut 1-luokan joululomalla 2-luokalle. Niin ei kuitenkaan käynyt, koska en halunnut mennä pois luokaltani Mirjan takia. Hän oli todella mukava ystävä ja olimme yhdessä monesti koulun jälkeenkin. Kävin 1-luokan ja 2-luokan todella pienessä koulussa, jossa oli vain neljä luokkaa: 1A, 1B, 2A ja 2B. Ikävä kyllä 2-luokan jälkeen Mirja muutti pois ja surullistahan se oli. Viimeksi tapasin hänet ollessani 14-vuotias. Kun vaihdoin koulua 3-luokalle, niin kiusaaminen alkoi. Aluksi heiteltiin vain lumipalloilla ja nimiteltiin, mutta se meni pahempaan suuntaan. Yhdessä vaiheessa minulla kyllä oli todella hyvä ystävä, sanotaan nyt vaikka Jenna, mutta hän valitsi mielummin suosion, kuin minun seuran, joka sai minut todella surulliseksi. Lähes joka päivä opettaja otti puhutteluun kyseisen porukan, joka minua kiusasi. Aloin listata ylös ikäviä asioita, joita minulle tehtiin. Olin masentunut ja surullinen ja pinnasin koulusta ensimmäisen kerran 11-vuotiaana ja se jatkui, jatkui ja jatkui. Suurimman osan ajasta olin koulussa, mutta monesti myös kotona omissa oloissani. Jouduin 11-vuotiaana käymään kahdesti viikossa psykologilla. Yksi oppilas sai tietää tästä, ja kohta se oli koko luokan tiedossa. Isäni soitti monta kertaa opettajalle ja rehtorille ja he harkitsivat minun vaihtavan koulua. Niin ei kuitenkaan tapahtunut. Olin monesti välitunnit yksin, kunnes löysin Annan ja Markuksen, joiden kanssa olin, mutta Markuksella oli tapana haukkua minua rumaksi ja niin edelleen, joten olin taas yksin. Aloin viillellä 11-vuotiaana, eivätkä vanhemmat huomanneet muuta, kuin että olen hiljainen, eikä minulla ole kavereita. Onneksi isäni pysyi rinnallani ja hän oli paras ystäväni. Teimme paljon asioita yhdessä, mutta kun hän vaihtoi työpaikkaa, hänen täytyi mennä neljäksi päiväksi viikosta Tampereelle ja jäin yksin. Päivät tuntuivat viikoilta ja lintsasin monesti. 6-luokalla kiusaaminen oli mennyt jo todella pitkälle. Minusta otettiin pukuhuoneessa kuvia, varastettiin tavaroita, lukittiin vessaan, levitettiin juoruja ja myös hakattiin. Isäni suuttui todella pahasti, kun tulin kerran koulusta mustan silmän kanssa. Hän soitti heti rehtorille ja kyseinen kiusaaja erotettiin viikoksi koulusta. Hain yläasteelle eri kouluun, kuin muut, että pääsisin heistä eroon. Kaiken tämän helvetillisen ala-asteen aikana äitini ei kiinnittänyt tapahtumiin mitään huomiota, eikä välittänyt.
Yläaste alkoi iloisesti. Lopetin viiltelyn heti, kun pääsin yläasteelle. Minulla oli jo heti ensimmäisen päivän aikana kaksi hyvää kaveria. Koulussa pienimpäänkin kiusaamiseen puututtiin heti, joten minulla ei ollut mitään hätää. Aluksi. Ihastuin yhteen vuotta vanhempaan poikaan, joka haukkui minua rumaksi ja läskiksi, levitti juoruja ja tämän seurauksena monet tytötkin alkoivat olemaan ilkeitä. Pukeuduin erilaisella tavalla, hieman poikamaisesti ja leikkasin hiukseni lyhyiksi. Minua haukuttiin huoraksi ja lutkaksi, joka satutti hyvin paljon. En kertonut tästä kenellekkään ja olin yksin tuskani kanssa. Aloin taas viiltelemään, ja vanhemmat saivat tietää. Äitini reaktio oli taas väliinpitämätön, mutta isäni yritti auttaa minua, mutta se oli vaikeaa. Jo 13-vuotiaana alkoholi, tupakka ja huumeet tulivat kuviin. Samoin lääkkeet. Niitä söin kerran niin paljon, että jouduin sairaalaan. Myös viilsin itseäni kahdesti niin kovasti, että haava tikattiin. Harrastin myös paljon sekakäyttöä ja yritin tappaa itseäni ollessani 14-vuotias. Kiusaaminen oli kauheaa ja samoin kotona asuva äitini, joka käyttäytyi hyvin narsistisesti, pelotti minua. Aloitin tällöin masennuslääkkeet. Syömishäiriökin oli taustalla. Minulla diagnosoitiin Asperger ollessani 15, joka masensi minua lisää. Olin erilainen kuin muut. En pystynyt äitini takia olemaan oma itseni ja elämään niin kuin muut teini-ikäiset. Olin ahdistunut ja niin sekaisin, että kuulin ääniä. Jouduin monesti sairaalaan ja kävin joka päivä psykiatrilla. Pikku hiljaa elämä alkoi menemään parempaan suuntaan psykiatrin avustuksella ja minulla oli isäni, joka tuki minua ihan sama mitä tapahtuisi.
Mennessäni lukioon kaikki muuttui. Ihastuin yhteen poikaan, joka oli neljä vuotta vanhempi ja tällöin tunteeni saivat vastakaikua. Minulla oli nyt joku, jolle voisin puhua, ja hän olisi aina tukenani ja minä olisin hänen tukena. Olimme olleet yhdessä vasta puoli vuotta, kunnes sain tietää olevani raskaana. Isäni yritti tukea minua siinä tilanteessa ja samoin poikaystäväni. Halusin pitää lapsen ja sain siihen luvan. Synnytin 9 kuukauden päästä tyttölapsen, joka on kohta kaksi vuotta. Nykyään elän ihan normaalia elämää poikaystäväni kanssa, vaikka itselläni ei olekaan kavereita. Minulla on aina veljeni, poikaystäväni, lapseni ja isäni, jotka ovat minulle parhaita kavereitani. Lapsuus ja teini-ikä ovat olleet hyvin rankkaa, mutta tässä tapauksessa kaikki kääntyivät lopulta hyvään suuntaan.
Kertokaa toki omia kokemuksianne omasta lapsuudestanne ja teini-iästänne. Onko teillä ollut helppoa vai rankkaa?
Kommentit (5)
on paremmin aikaa. Vauva heräsi meinaan juuri.
pari lausetta osui silmiini jutustasi jo. Minulla oli narsistinen isä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jaan kokemuksesi kiusaamisesta, valitettavasti. Olen nyt 23, naimisissa ja esikoinen tulossa, nykyisin elämäni on kunnossa, mutta lapsuus ja teini-ikä oli vaikeaa. Vaikeudet alkoivat kuulemani mukaan jo syntymästäni. Isäni oli narkomaani ja äitini käytti siihen aikaan myös. Minut jätettiin usien sukulaisille hoitoon. Isä oli väkivaltainen, myöhemmin todettu myös narsistiseksi sekä skitsofreenikoksi. Näin paljon asioita, joita niin pienen ei tarvitsisi todistaa, paljon väkivaltaa. Kotimme oli tyhjä huonekaluista, sillä kaikki rahat menivät huumeisiin. Mutta se oli normaalia elämää meille, enkä halua tässä eritelllä näkemääni sen enempää. Ruokaa ei aina ollut ja muistan että olemme lähteneet pakoon raivoavaa isää monta kertaa. Sossu ei meitä auttanut, vaikka heidän täytyi tietää, miten he eivät voineet tietää vaikka kaikki muut tiesivät?
Kouluun menin pelokkaana, olin arka lapsi muutenkin ja hiljainen. Sain heti pari kaveria, mutta pian pian koko luokka kääntyi minua vastaan, sillä ylemmän luokan poika levitti kotioloistamme juoruja ja asuimme pienellä paikkakunnalla siis. Tämä poika kävi myös fyysisesti käsiksi, mutta pahinta oli ulkopuolelle sulkeminen, "turvavälin" pitäminen, haukkuminen. Fyysinen väkivalt aaiheutti kuitenkin sen, että en uskaltanut useinkaan mennä kouluun. Toisella luokalla isäni joutui vankilaan, me lapset jäimme äitille. Hän löysi pian uuden rakkauden jonka luo muutimme, miehellä oli jo tyttö ennestään. Vaihdoin samalla koulua.
Uudessa koulussa meni paremmin, sain kavereita eikä tietyn porukan kiusaaminen tuntunut pahalta. En kuitenkaan tullut toimeen sisarpuoleni kanssa. Yläasteelle meno kuitekin pelotti, sillä joutuisin kohtaamaan kiusaajani taas. He eivät kuitenkaan tuntuneet muistavan mitään, hyvä niin. Tietty suosittu porukka kiusasi ja levitti juoruja, repi vaatteitani pukuhuoneessa liikuntatunnin aikana jne. Enemmän elämääni häiritsi kuitenkin äidin ja isäpuolen alkoholinkäyttö. Niimpä aloin viiltelemään, kuten sinäkin. ALkoholi ja tupakka kuului myös minun elämään jo 13-vuotiaana. Edelleen sossu ei puuttunut. Yläasteella minut otti kuitenkin siipiensä suojaan opettajani, joka otti minut luokseen asumaan kun karkailin jatkuavsti kotoa. Perheeni leimasi minut mielenvikaiseksi, kerotivat kaikille että minut lähetettiin erityiseen oppilaitokseen kun en pärjää tavallisessa koulussa jne, syyttivät valehtelijaksi ja sitä he jatkavat vielä tänä päivänäkin. Suurin osa kuitenkin tietää totuuden. Millainen äiti tekee lapselleen niin? Sen vuoksi en anna äidilleni anteeksi, vaikka hän nykyään on sairas. En vain halua olla tekemisissä enään.
Ottoäitini vaati apua minulle sossusta. Pääsin isommalle paikkakunnalle kouluun, josta valmistuin muutama vuosi sitten. Mutta 15- vuotiaana asuin jo yksin yksiössä, ja sairastuin syvään masennukseen. Sain kuitenkin lääkkeet, terapiaa ja apua elämään, sain suoritettua kouluni hyvin arvosanoin.
Opiskelen nyt yliopistossa ja valmistunen parin vuoden sisällä, riippuen miten vauvaarki alkaa sujumaan, pysyntkö sovittamaan opintoja siihen. Asiat oavt palanneet mieleeni, kun minusta on tulossa äiti. Olen kuitenkin tasapainossa, parisuhde voi hyvin, olemme nyt olleet yhdessä 5 vuotta. Minun elämän lähtökohdat ei ollu parhaasta päästä, joskaan ei kauheimmat mahdollisetkaan. Siti minusta tuli ihan hyvä ihminen. Voi kumpa joku olisi auttanut pikkuveljeäni myös; ehkä hän ei olisi siinä jamassa kuin missä hän on nyt:( Kyse on valinnoista myös, minä valitsin hyvän elämän itselleni, en halunnut sitä lapsuuden paskaa omaan elämääni enää koskaan.
Isä joi ja hakkasi. Riehui aseen kanssa yms.
Se oli aika koskettava tarina. Heräsi sympatiat ja tiedän miltä susta tuntuu. Mua on myös koulukiusattu mutta kiusaaminen alkoi jo kotona. Perheeni otti mut silmätikuksi. Vanhempani on mun tulkinnan mukaan narsisteja lisäksi isä alkoholisti. Sisarukset on harrastanu niin paljon henkistä väkivaltaa ja piilovittuilua että sitä on ollu todella vaikeaa tunnistaa. Tajusin sitten kun huomasin olevani todella vaivaantunut ja jännittynyt sisarusteni ja isäni seurassa. Tajusin, että eihän tämä ole ihan normaalia. Sisarusten ja vanhempien seurassahan pitää olla päinvastoin leppoisaa. Olin tekemisissä vain yhden sisaruksen kanssa ja ihmettelin, miksi mulla on muihin yhtä etäiset välit kuin naapureihini paitsi että en jännitä naapureiden seuraa. Ja tämä sisarus jonka kanssa olin tekemisissä niin aina vittuili mulle. Kun suutuin sille, muut hyökkäsi verbaalisesti mua vastaan. Mussa oli aina kaikki vika ja tässä siskossa ei ollut koskaan mitään vikaa. Nyt mulla ei ole mitään välejä heihin ja elämä sen jälkeen on mennyt paremmin. Sanoin heille suorat sanat aika ilkeästi ja katkaisin välit. Nyt mietin olinkohan liian ankara ja että onko mua edes kunnolla kiusattu kotona. Koulussa kiusattiin ja eristettiin. Söin yläasteella aina yksin pöydässä ruokalassa. Mut valittiin liikkatunnilla aina viimeisenä joukkueisiin yms.
hei, luin tarinasi vaikeasta lapsuudesta, viiltelystä jolla hait endorfiinin kaltaista mielihyvää, itsekin olen elänyt vaikean lapsuuden, nyt olen jo todella aikuinen, kasvattanut omat lapsenikin aikuisiksi, mutta ilman ponnistelua ja kipua en olisi selvinnyt lapsuuden traumoista, olin nuorena 2,5 vuotta psykiatrisen sairaalan nuoriso osastolla, sananmukaisesti välillä vain nukuin ja pakenin kirjoihin, välillä kävin töissä sairaalan kanttiinissa ja urheilin juoksija kun olin ja olen, jotenkin haluaisin omalla kokemuksellani auttaa nuoria selviytymään, koska elämä on kyllä sen arvoista, jos haluat ota yhteyttä minuun niin voin kuunnella ja tukea sinua