Salaisuus, jota en uskalla sanoa ääneen

Kaikki alkoi vain kaksi viikkoa sitten. Olin toki nähnyt hänet aiemminkin, naapurin perheenisän, mutta siihen asti hän oli ollut minulle vain mies, jonka kanssa vaihdettiin muutama sana pihalla tai rappukäytävässä. Sitten eräänä maanantaina törmäsimme postilaatikoilla ja jokin muuttui. Hän katsoi minua pidempään kuin tavallisesti ja hymyili tavalla, joka jäi mieleeni koko päiväksi. Seuraavana iltana tapasimme taas pihalla. Juttelimme ehkä kymmenen minuuttia, mutta huomasin etsiväni hänen katsettaan ja nauravani vähän liian helposti hänen jutuilleen. Kun menin kotiin, ajattelin häntä vielä sängyssäkin. Keskiviikkona hän auttoi minua kantamaan kauppakassit ovelle. Kun otin viimeisen kassin hänen kädestään, sormemme osuivat yhteen. Kosketus kesti tuskin sekuntia, mutta tunsin sen vatsanpohjassani asti. Ensimmäisen viikon loppuun mennessä odotin jo näkeväni hänet. Huomasin katsovani ikkunasta, kun kuulin ääniä pihalta, ja valitsevani aamulla vaatteeni miettien, mahtaisimmeko törmätä. Se tuntui järjettömältä. Olin yksinhuoltaja, hänellä oli perhe, eikä kahdessa viikossa pitänyt voida tuntea näin voimakkaasti. Silti seuraavan viikon maanantaina tiesin jo olevani pulassa. Jäimme illalla kahdestaan rappukäytävään. Hän seisoi lähelläni ja sanoi hiljaa: ”Olen yrittänyt olla katsomatta sinua.” Sydämeni hakkasi. ”Huonolla menestyksellä”, vastasin. Hän naurahti, mutta katse ei irronnut minusta. Tiistaina ajattelin hänen sanojaan koko päivän. Keskiviikkona näin hänet vain vilaukselta ja olin typerän pettynyt. Torstaina hän koputti oveeni lainatakseen työkalua. Tyttäreni oli yökylässä, ja yhtäkkiä olimme ensimmäistä kertaa täysin kahdestaan. Annoin työkalun hänelle, mutta kumpikaan ei liikkunut. ”Minun pitäisi mennä”, hän sanoi. ”Niin pitäisi”, vastasin, vaikka jokainen osa minussa toivoi päinvastaista. Hän astui lähemmäs. Tunsin hänen lämpönsä ja hengitykseni kiihtyvän. Hän nosti kätensä hitaasti vyötärölleni, aivan kuin antaen minulle aikaa perääntyä. En perääntynyt. Tartuin hänen paitaansa ja vedin hänet luokseni. Kun hänen huulensa viimein kohtasivat omani, kaksi viikkoa pidäteltyä kaipuuta purkautui yhteen suudelmaan. Painoin silmäni kiinni ja annoin itseni unohtaa hetkeksi kaiken muun. Kun hän lopulta vetäytyi hieman, jäin hänen käsivarsiensa väliin. Katsoin häntä ja tajusin, mikä tässä kaikessa pelotti minua eniten. Ei se, että halusin häntä. Vaan se, että vain kahdessa viikossa olen ehtinyt rakastua häneen.