mitä apua olette saaneet terapiasta?

ei ollut kummoista hyötyä. Yksityisterapeutista oli; elämäni on viimeisen kahden vuoden aikana muuttunut todella paljon. Mutta teraputtikin on todella hyvä. Pääsin kiiinni henkilökohtaisiin ongelmiini, joista kaikista en ollut edes tietoinen; olen saanut niitä käsiteltyä ja voisi sanoa että elämäni hukkaan heittäminen masentuneena läheisriippuvaisena loppui, ja mun elämäni alkoi.

nyt elän omaa elämääni, en yritä täyttää muiden odotuksia. Osaan pitää puoliani, sanoa ei, korjata tilannetta jos huomaan vain suorittavani elämää.



Kestän paremmin epätäydellisyyttäni ja olen antanut anteeksi vanhemmilleni, jotka eivät pystyneeet kovin kummoista lapsuutta tarjoamaan omien ongelmiensa vuoksi.

Päihdeongelmat, masennus, ihmissuhdeongelmat, mennyttä elämää!



Tilalla: uusi ammatti, ihana työ, hyvä mies ja perhe. Ja tärkein muuttuja pohjalla: sisäinen mielenrauha.



Terapiaa 3 vuotaa 2 x viikossa, alkuun YTHS:n kautta, sittemmin yksityisesti samalla terapeutilla Kelan korvaamana.

Terapiassa saa ensinnäkin purkaa sydäntään ja sitten oppii tunnistamaan haitallisia ajatusmalleja. Mä oon alkanut uskaltaa tehdä omia päätöksiä ja ratkaisuja, olen vahvistunut ja osaan rajata omaa tonttiani, ettei päältäni voi kävellä. Yksi iso läpimurto on ollut sen käsittäminen, etten voi eikä mun tartte aina miellyttää muita ja saada kaikkia pitämään itsestäni. Terapiaa on kestänyt puoli vuotta.

Kävin neljä vuotta 2 krt/vko kognitiivisessa yksilöterapiassa, jota tuki lääkitys.

Oli yksityinen terapeutti.

kolme vuotta psykoterapiassa masennuksen, ahdistuneisuuden ja syömishäiriöiden takia. Terapeutti oli yksityinen, mutta Kela maksoi hoidon. Hoito oli mielestäni tosi hyödyllistä, opin käsittelemään vaikeita asioita aivan toisella tavalla ja hyväksymään ei-niin-onnellisen lapsuuteni. Harmittaa vain, etten käynyt vielä yhtä terapeutin suosittelemaa vuotta, jouduin nimittäin tekemään paljon suuremman työn käsitellessäni ne loput asiat yksin, mutta onneksi siitäkin selvittiin. Nyt elämä hymyilee :)

nyt elän omaa elämääni, en yritä täyttää muiden odotuksia. Osaan pitää puoliani, sanoa ei, korjata tilannetta jos huomaan vain suorittavani elämää.

Kestän paremmin epätäydellisyyttäni ja olen antanut anteeksi vanhemmilleni, jotka eivät pystyneeet kovin kummoista lapsuutta tarjoamaan omien ongelmiensa vuoksi.

Niin mutta eikö vanhemmille voi antaa anteeksi mielessään ilman terapiaakin? Vai tarviiko he suullisen anteeksiannon. Itse käsitän oman lapsuuden ongelmien johtuvan juuri vanhempien onista ongelmista. Yleensä en miellytäkään ketään tai yritä miellyttää kun en ole mikään perseennuolija.

Ainut mihin ongelmaan haluisin apua on itsetunto ongelmat ja läheisriippuvuus jne. Mutta eikö näistäkin pääse muutenkin eroon?

Itseäni epäilyttää kun kalliisiin terapiaoihin ei pienellä palkalla varaa. Nyt kaikki rahat menee palkkaan ja elämiseen ja miehen palkka pieni. =( Kunnalla ei pääse kuin ryhmäterapiaan ja sitten ei halua kunnalla käydä kun olen kunnalla töissä. Jos ne mitä juttelen tulee tietoon jotenkin?

ap

osalle muut keinot toimii, mutta itselläni terapia oli kyllä elämän pelastaja. Annoin anteeksi vanhemmilleni omassa mielessäni, mutta en sanonut sitä heille. Koska heidän mielestään ei varmaankaan olisi mitään anteeksiannettavaa.



Terapia maksaa kelakorvattunakin, mutta ainakin omalla kohdallani se 900 euroa omavastuuosuita yhteensä 3 vuoden ajalla (n. 15 e/ kerrasta) oli paras sijoitus, mitä olen tässä elämässäni tehnyt.



Ja on jo maksanut itsenä monin verroin takaisin parantuneena työkykynä, kykynä vanhemmuuteen, parisuhteeseen jne puhumattakaan henkisestä helpotuksesta, jota olen kokenut.



Terapeutin vaitiolovelvollisuus on 100% sitova, vaikka terapeutti olisi kunnalla töissä. On rikos, jos terapeutti puhuu puolta sanaakaan asioistasi edes työkavereilleen.



Sen sijaan ryhmäterapioissa muita osallistujia sitoo ainoastaan moraali, eli laki vaitiolon suhteen.



T: sh

nyt elän omaa elämääni, en yritä täyttää muiden odotuksia. Osaan pitää puoliani, sanoa ei, korjata tilannetta jos huomaan vain suorittavani elämää. Kestän paremmin epätäydellisyyttäni ja olen antanut anteeksi vanhemmilleni, jotka eivät pystyneeet kovin kummoista lapsuutta tarjoamaan omien ongelmiensa vuoksi.

Niin mutta eikö vanhemmille voi antaa anteeksi mielessään ilman terapiaakin? Vai tarviiko he suullisen anteeksiannon. Itse käsitän oman lapsuuden ongelmien johtuvan juuri vanhempien onista ongelmista. Yleensä en miellytäkään ketään tai yritä miellyttää kun en ole mikään perseennuolija. Ainut mihin ongelmaan haluisin apua on itsetunto ongelmat ja läheisriippuvuus jne. Mutta eikö näistäkin pääse muutenkin eroon? Itseäni epäilyttää kun kalliisiin terapiaoihin ei pienellä palkalla varaa. Nyt kaikki rahat menee palkkaan ja elämiseen ja miehen palkka pieni. =( Kunnalla ei pääse kuin ryhmäterapiaan ja sitten ei halua kunnalla käydä kun olen kunnalla töissä. Jos ne mitä juttelen tulee tietoon jotenkin? ap

anteeksi järjellä, eikä sitä heille erikseen tarvitse sanoa, mutta läheisriippuvuudesta eroon pääseminen ja anteeksiantaminen tunnetasolla eivät ole ihna yksinkertaisia juttuja- ja olen vahvasti sitä mieltä, että ilman ulkopuolista apua niistä ei pääse eroon. Yleensä itse ei kuitenkaan pysty sitä ongelman ydintä tunnetasolla tavoittamaan ja "poiselämään", vaan sen teraputin huomiot ja tuki ovat keskeisessä osassa. Mitään ongelmaahan ei edes olisi jos ihmisellä itsellään olis homma hallussa. Tai kaiken vois korjata kirjoja lukemalla. MIksi et menisi ryhmäterapiaan- ne perustuvat luottamukseen. Ja miksi et panostaisi terapiaan jos vain suinkin on rahaa- se mahdollistaa sun oman elämäsi ja samalla poistat ne taakat lastesi harteilta. lapset jatkavat läheisriippuvuusketjua- jos ei sitä katkota. Kyseessä on ehkä elämäsi tärkein asia. Ja sen arvon ymmärrät todella sitten kun alat toipua- nythän et tiedä mitä kaikkea lopultakin olet vailla.

osalle muut keinot toimii, mutta itselläni terapia oli kyllä elämän pelastaja. Annoin anteeksi vanhemmilleni omassa mielessäni, mutta en sanonut sitä heille. Koska heidän mielestään ei varmaankaan olisi mitään anteeksiannettavaa.

Terapia maksaa kelakorvattunakin, mutta ainakin omalla kohdallani se 900 euroa omavastuuosuita yhteensä 3 vuoden ajalla (n. 15 e/ kerrasta) oli paras sijoitus, mitä olen tässä elämässäni tehnyt.

Ja on jo maksanut itsenä monin verroin takaisin parantuneena työkykynä, kykynä vanhemmuuteen, parisuhteeseen jne puhumattakaan henkisestä helpotuksesta, jota olen kokenut.

Terapeutin vaitiolovelvollisuus on 100% sitova, vaikka terapeutti olisi kunnalla töissä. On rikos, jos terapeutti puhuu puolta sanaakaan asioistasi edes työkavereilleen.

Sen sijaan ryhmäterapioissa muita osallistujia sitoo ainoastaan moraali, eli laki vaitiolon suhteen.

T: sh

Erässä paikassa työntekijä lähti muualle ja kappas vaan se seuraava kuitenkin tiesi mun taustan vaikka piti olla vaitiolovelvollisuus.

nyt elän omaa elämääni, en yritä täyttää muiden odotuksia. Osaan pitää puoliani, sanoa ei, korjata tilannetta jos huomaan vain suorittavani elämää. Kestän paremmin epätäydellisyyttäni ja olen antanut anteeksi vanhemmilleni, jotka eivät pystyneeet kovin kummoista lapsuutta tarjoamaan omien ongelmiensa vuoksi.

Niin mutta eikö vanhemmille voi antaa anteeksi mielessään ilman terapiaakin? Vai tarviiko he suullisen anteeksiannon. Itse käsitän oman lapsuuden ongelmien johtuvan juuri vanhempien onista ongelmista. Yleensä en miellytäkään ketään tai yritä miellyttää kun en ole mikään perseennuolija. Ainut mihin ongelmaan haluisin apua on itsetunto ongelmat ja läheisriippuvuus jne. Mutta eikö näistäkin pääse muutenkin eroon? Itseäni epäilyttää kun kalliisiin terapiaoihin ei pienellä palkalla varaa. Nyt kaikki rahat menee palkkaan ja elämiseen ja miehen palkka pieni. =( Kunnalla ei pääse kuin ryhmäterapiaan ja sitten ei halua kunnalla käydä kun olen kunnalla töissä. Jos ne mitä juttelen tulee tietoon jotenkin? ap

anteeksi järjellä, eikä sitä heille erikseen tarvitse sanoa, mutta läheisriippuvuudesta eroon pääseminen ja anteeksiantaminen tunnetasolla eivät ole ihna yksinkertaisia juttuja- ja olen vahvasti sitä mieltä, että ilman ulkopuolista apua niistä ei pääse eroon. Yleensä itse ei kuitenkaan pysty sitä ongelman ydintä tunnetasolla tavoittamaan ja "poiselämään", vaan sen teraputin huomiot ja tuki ovat keskeisessä osassa. Mitään ongelmaahan ei edes olisi jos ihmisellä itsellään olis homma hallussa. Tai kaiken vois korjata kirjoja lukemalla. MIksi et menisi ryhmäterapiaan- ne perustuvat luottamukseen. Ja miksi et panostaisi terapiaan jos vain suinkin on rahaa- se mahdollistaa sun oman elämäsi ja samalla poistat ne taakat lastesi harteilta. lapset jatkavat läheisriippuvuusketjua- jos ei sitä katkota. Kyseessä on ehkä elämäsi tärkein asia. Ja sen arvon ymmärrät todella sitten kun alat toipua- nythän et tiedä mitä kaikkea lopultakin olet vailla.

Ryhmistä vaan huonoja kokemuksia. Se että kun ne hajoaa niin loppuu yhteydenpitokin yleensä. Ja joo kavereita ei mennä hakemaan mutta vertaistukea kylläkin. En luota ryhmän vaitioloon vaikka siellä allekirjoitetaan paperi ja itse en kertoisi asioista eteenpäin. En uskaltaisi varmaan ryhmässä sanoa kaikkia asioita kun en nytkään ryhmässä ole uskalias. Esim. parisuhteen ongelmista ryhmässä puhuminen tms. muut vaikeat aiheet olisivat hankalia. Rupean myös helposti kantamaan muiden ongelmia vaikka tästä pyrin tietoisesti eroon.

Myös kela korvauksen jälkeen jäisi yli 30euroa per kerta korvattavaa itse terapiasta. En ole varma saisinko korvauksen edes.

Nytkin pohdin paljon mielessäni asioita ja mietin niitä vanhoja tapahtuneita asioita tai mahdollisesti tulevia. Teen siis paljon ajatustyötä itsekseni. Mitä sitten jos käyn terapiassa, menenkö ihan sekaisin ajatuksista?

ap

osalle muut keinot toimii, mutta itselläni terapia oli kyllä elämän pelastaja. Annoin anteeksi vanhemmilleni omassa mielessäni, mutta en sanonut sitä heille. Koska heidän mielestään ei varmaankaan olisi mitään anteeksiannettavaa.

Terapia maksaa kelakorvattunakin, mutta ainakin omalla kohdallani se 900 euroa omavastuuosuita yhteensä 3 vuoden ajalla (n. 15 e/ kerrasta) oli paras sijoitus, mitä olen tässä elämässäni tehnyt.

Ja on jo maksanut itsenä monin verroin takaisin parantuneena työkykynä, kykynä vanhemmuuteen, parisuhteeseen jne puhumattakaan henkisestä helpotuksesta, jota olen kokenut.

Terapeutin vaitiolovelvollisuus on 100% sitova, vaikka terapeutti olisi kunnalla töissä. On rikos, jos terapeutti puhuu puolta sanaakaan asioistasi edes työkavereilleen.

Sen sijaan ryhmäterapioissa muita osallistujia sitoo ainoastaan moraali, eli laki vaitiolon suhteen.

T: sh

Erässä paikassa työntekijä lähti muualle ja kappas vaan se seuraava kuitenkin tiesi mun taustan vaikka piti olla vaitiolovelvollisuus.

Että hän on silloin sinuun hoitosuhteessa. Tietoihisi saa perehtyä sellainen, joka sinua hoitaa. Mutta jos terapiaa ajatellaan, niin sen sisältöjä ei todellakaan kirjata tarinana koneelle.

Viimeisimmässä paikassa alkuvaiheessa aloin muistamaan eräitä asioita lapsuudesta jotka olin unohtanut.

Muutoin tunnen etten ole saanut juuri mitään apua.

Se on kuin keskustelua vanhan ystävän kanssa siitä miten viikko on mennyt, kuka vois tulla kylään jne.

terapian vahvuus on siinä, että siellä asioita eletään läpi toisen ihmisen kanssa. POhtiminen on eri asia kuin elää niitä asioita läpi. Samoin yksin ei voi tapahtua sellaista paranemista kuin toisen ihmisen kanssa asioita jakaessa. terapeuttihan on usein siinä "aikuisen" roolissa, että voi ne lapsuudenaikaset vääryydet elää pois. Yksin ei samanlaista voi tehdä. ja se paraneminen on tässäkin kerjussa monille ollut varmasti juuri tätä. plekkä puhe ja ajattelu on hyvin rajallista. Mut jos pärjäät ok, niin voithan niinkin elää.

syynä oli masennus, vakavat unihäiriöt, unien näkeminen, kovat lihassäryt ja menneisyyden setviminen. Lisäksi olen taipuvainen ylirasitukseen.

Uutena uli silmäliiketerapia, jolla autettiin menneisyyden asioista selviämistä.

Terapia oli loistava, asiani meni eteenpäin, mutta valitettavastiterapeuttini muutti pois paikkakunnalta.

Tämä terapiani oli psykiatrian polilla, joten se oli ilmaista ja todella pätevä terapeutti.

Psykodynaaminen. Ensin YTHS:n kautta 3v, sen jälkeen kelan tukemana 2v. Huonon äitisuhteeseen, läheisriippuvuuteen jne. Auttoin sen hetken kun kävin siellä; oli joku jolle puhua päivänpolttavat asiat. Nyt olen taas samassa jamassa kuin ennenkin. Tarvitsisin loppuelämäni jotain keskusteluapua, edes kerran kuukaudessa.