Harmittaa taantunut itsekäsitys ja lukkiutuminen

Laitoin lapun luukulle kauan sitten elämäni suhteen, oikeastaan ennen kuin se kunnolla ehti edes alkaa. Epäilin jo yläasteella ennen kokeita, pistareita, esitelmiä jne. omaa pärjäämistäni. Luin kirjat ulkoa ennen koeviikkoja lukiossa ja yrjösin vastaukset paperille, hieman omia sanojani käyttäen. Yliopistolla en enää jaksanut suoriutua tenteistä. Aivokapasiteettini oli kapeutunut täysin oman ja muiden mielenrauhan ylläpitoon.

Olen ollut jo ala-asteen viimeisiltä luokilta lähtien syrjään vetäytyvä, hiljainen, muutaman hyvän ystävän kanssa aikani jakava tarkkailija. Ihmissuhteet ympärilläni ovat muodostuneet muiden tekemistä alotteista. En ole kokenut olevani riittävä ja haluttu kauppaamaan seuraani muille. Yhteisöllinen eläminen on ollut akilleen kantapääni.

Energiani kuluu uuvuttavaan selviytymisen arviointiin ja siihen, että varon muita - olematta nolo eli loukkaamatta itseäni ja toisia: sosiaalista arvokkuutta rikkomatta. Tunteita hillon purnukoissani kuin Nalle Puh vuosikerta hunajoitaan. Itkeminen on tunteista haasteellisin. Se on työstynyt kasvoilleni naamiokseni - kestävä surumielisyys. Hätää, haavoittuvuutta ja tarvitsevuutta ei ole saanut näyttää.

Tästä johtuen sosiaalinen kypsymiseni keskeytyi varhaisessa vaiheessa ala-asteella. Alkoi ulkoinen suorittaminen, kun sisäinen kello jäi nakuttamaan samaa minuutia. Läheisyys, ihmisyys, vuorovaikutus ja loppujen lopuksi menestyminen ja pärjääminenkään eivät ole ulkoisia standardeja ja palkintoja tavoitaltaessa tyydyttävästi mahdollisia, jos ei anna tehdä virheitä ja kykene olemaan eloisasti läsnä elämässä.