Miksi "laine" on partitiivissa "lainetta" eikä "lainea"?

Lainea ei sovi suomalaiseen suuhun. Välillä säännöt menee niin, että mikä on mukavampi sanoa.

Suomen e-loppuiset sanat ovat oma ryhmänsä. On toki uudempia lainasanoja, kuten jade ja nalle, jotka eivät tähän kategoriaan kuulu, mutta suurin osa e-loppuisista on nk. e-sanoja, kielitieteessä ek-, eh-nomineja. Vanhastaan sanan lopussa on ollut konsonantti, nykyään vain loppukahdennus. Tämä vaikuttaa siihen, millainen sijapääte sanaan tulee. 

Kummaa puhea tuollainen

Vierailija kirjoitti:

Lainea ei sovi suomalaiseen suuhun. Välillä säännöt menee niin, että mikä on mukavampi sanoa.

Ei sovi, kun et ole siihen tottunut.

Vierailija kirjoitti:

Lainea ei sovi suomalaiseen suuhun. Välillä säännöt menee niin, että mikä on mukavampi sanoa.

Miksi sitten niemeä, järveä, polvea sopivat suomalaiseen suuhun?

Lainetta, ainetta, mainetta, rinnettä, vannetta jne. Niin ne muutkin -ne - loppuiset taipuu. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lainea ei sovi suomalaiseen suuhun. Välillä säännöt menee niin, että mikä on mukavampi sanoa.

Miksi sitten niemeä, järveä, polvea sopivat suomalaiseen suuhun?

Korpea, hankea, luomea, talvea,...

Useimmat nykysuomen e-loppuiset sanat ovat aiemmin olleet konsonanttiloppuisia, kuten joku jo yllä selittikin. Eli laine-sana on ollut aiemmin "laineh" tai "lainek" tai ehkä "laines". Siihen partitiivin alkuperäinen -TA-pääte, niin saadaan sulautumisen kautta lainetta-muoto.

Suomen kielen aiemmat e-loppuiset sanat taas muuttuivat jossain kohdassa i-loppuisiksi. Kuten vaikkapa sanat Suomi, sieni tai kaari. Niiden alkuperäinen e-loppuäänne esiintyy edelleen taivutusmuodoissa, kuten tekee laine-tyypin sanojen loppukonsonantti (sulautuneena).

Kenties laine-sana on ollut vielä aiemmin jotakin sellaista kuin "laineke" tai "lainehe". Tuo alkuperäinen e-loppuvokaali on voinut muuttua ensin i-äänteeksi (kuten yllä e-loppuisilla sanoilla) ja sitten hävinnyt kokonaan (koska pidempi sana), ja sitten jäljelle jäänyt konsonantti on voinut muuttua nykyisenlaiseksi epämääräiseksi "stoppiäänteeksi". (Suomen kielessä ei valitettavasti ole viitsitty ainakaan vielä ottaa käyttöön omaa merkkiä tuolle äänteelle.) Laine-sanan taivutusmuoto "laineen" näyttäisi kenties viittaavan aiempaan muotoon, joka voisi olla ollut "lainegen" tai "lainehen".

Tai itse asiassa kai se on voinut ehkä olla ollut myös "lainet", muinaisemmin "lainete", ja genetiivissä "laineden"... Joku oikea kielitieteilijä voisi tietää paremmin. Mutta jokin tuon tyyppinen kehityskulku siinä on takana.