Lue keskustelun säännöt.
Olen 30-vuotias, ja elämäni on muuttunut ankeammaksi
18.01.2012 |
Olen siis viime vuonna täyttänyt 30 vuotta, ja elämäni tuntuu jotenkin niin paljon ankeammalta kuin aiemmin. Olen siis avoliitossa, lapsia ei ole, enkä tiedä haluankokaan. Mutta asiaan. Esimerkiksi kavereitten tapaaminen ei ole nykyään yhtä kivaa kuin aiemmin. Mieluummin vain istuisi kotisohvalla ja katsoisi telkkaria miehen kanssa. En myöskään enää innostu asioista samalla tavalla kuin nuorempana. Että tästäkö se alamäki sitten alkoi?
Kommentit (16)
Minä olen jo pitkälti yli kolmekymppinen mutta tosiaan minua ei kiinnosta pätkääkään mitkään kaverit eikä harrastukset, ihan tavallista kotiarkea vietän. Mutta eihän sellainen mitenkään ankeaa ole jos sitä itse haluaa, ankeaa se olisi vain jos oikeasti haluaisi menevämpää elämää mutta ei jotenkin viitsisi tai jaksaisi lähteä minnekään.
Mutta siis: tuo ikä ei "tuomitse" sinua yhtään mihinkään. Sinä itse päätät, millaista elämää haluat elää myös 30- ja vielä 50-vuotiaanakin. Jos haluat olla kotona, ole. Jos haluat mennä kavereiden kanssa niin mene. Älä välitä siitä mitä muiden mielestä pitäisi tai siitä mitä omasta mielestäsi joskus ennen piti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin, ikiteininä olisi kiva olla mutta jossain vaiheessa ne vanhat tekemiset alkaa olemaan niin boring. Nyt sulla on ihana mahdollisuus kokeilla olla aikuinen, ihanaa, ihanaa!
Niin, ikiteininä olisi kiva olla mutta jossain vaiheessa ne vanhat tekemiset alkaa olemaan niin boring. Nyt sulla on ihana mahdollisuus kokeilla olla aikuinen, ihanaa, ihanaa!
Mitäs sitten ehdottaisitte esim. kavereitten kanssa kahvilla käymisen tilalle?
tiiviitä kaverisuhteita? Onko kavereitten tapaaminen vain sellaista pinnallista pariskunnittain tapaamista?
Mitäs sitten ehdottaisitte esim. kavereitten kanssa kahvilla käymisen tilalle?
Ei kai sitä kukaan muu voi oikein sinulle sanoa kun jokaisella on yksilölliset kiinnostukset. Itse lähinnä laitan ruokaa ja röhnötän sohvalla telkkarin edessä ja tietokoneella. Ja olen tyytyväinen.
Mutta on myös ihmisiä jotka haluavat tehdä enemmän kaikenlaista, joko kotosalla tai muualla. Jos haluat aloittaa jonkun harrastuksen niin valitse kiinnostava ja aloita. Voit myös opiskella kieliä tai kuntoilla tai opetella jonkun uuden taidon (esim. käsityö, taidemaalaus tms). Voit päättää alkaa käydä enemmän kotikaupungin kulttuuritapahtumissa jos ne kiinnostaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
tiiviitä kaverisuhteita? Onko kavereitten tapaaminen vain sellaista pinnallista pariskunnittain tapaamista?
Mulla ei ole muita kavereita kuin oma mies. Eipä ole kyllä juuri nuorempanakaan ollut, olen aina ollut erittäin yksin viihtyvä ihminen.
Itse olen ajatellut, että tässä vaiheessa kannattaa alkaa yrittämään lapsentekoa, koska mitkään "riennot" eivät ole enää moneen vuoteen hiehättäneet. Nyt olisi siis aikaa ja halua panostaa siihen kotielämään, johon av:n mukaa lapset tuovat sisältöä. ;)
Ja jos lapset eivät ap:tä kiinnosta, hanki vaikka koira tai ala harrastamaan liikuntaa, käsitöitä, lukemista tai jotain järjestötoimintaa. Ne voisivat sopia tämän ikäiselle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapset ovat jo koulussa, töissä sain juuri ylennyksen, vapaa-ajalla vietetään aikaa tiestysti perheen parissa mutta käy meillä myös paljon vieraita, matkustellaan, harrastetaan (golfillekin on nykyään aikaa kun muksut ovat kasvaneet) jne. Ei mulla ole mitään valittamista.
ja muista kavereista on jäänyt jäljelle ne oikeasti hyvät tyypit, joiden kanssa viihtyy ja on jotain jaettavaa. Mutta tapaaminen ei taatusti ole niin tiivistä mitä joskus teininä tai parikymppisenä, ellei sitten kyse ole kaverista jonka kanssa käydään lenkillä vaikkapa joka keskiviikko ja sunnuntai. Sisältö ylipäänsä tulee jostain muualta kuin toisten kavereiden seurasta.
3-kymppisenä eletään ruuhkavuosia, tehdään uraa ja monilla on perhekin, nousukiidossa mennään ja kovaa. Mihinkään tyhjänpäiväiseen ei ole aikaa tai kiinnostusta. Tämä on ehdottomasti parasta aikaa elämässäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En sitten haluakaan aikuiseksi. Minusta taas kolmenkympin jälkeen ovat alkaneet asiat nimeomaan kiinnostaa. Olen ihan eri tavalla kiinnostunut vaikkapa omista harrastuksistani, yhteiskunnasta ja taiteista kuin alle kolmekymppisenä, kun lapset olivat ihan pieniä.
Minulla on paljon ystäviä, joiden kanssa tehdään monenlaisia juttuja. Käydään matkoilla, festareilla, vietetään mökkiviikonloppuja koko perheenä tai pelkästään aikuisten kanssa. Elämä on värikästä, monipuolista ja hauskaa. Jos tämä on ikiteiniyttä, niin passar bra. ;-) Tv 36v
n. 30-vuotiaana on ehtinyt jo elää kauan, käydä leffoissa, baareissa, matkustella maailmalla, opiskella, käydä töissä useammassa työpaikassa, rakastua, rakastella, muuttaa useaan eri asuntoon, tavata ystäviä, harrastaa jne jne... monet "perusjutut" on siis tullut koettua. Sit iskee "tyhjyys", tätäkö tämä nyt on, hautaan asti, boring, kuten sanoit.
Mulla iski se tunne jo 25-vuotiaana, että elänkö mä vaan itselle, omalle uralle, harrastuksille ja maailman matkailulle...
Tähän tunteeseen on mun mielestä kaksi helpotusta:
1. jos voi kokea, että omalla työllä tai muulla tekemisellä on merkitystä muillekin. Ettei mene töihin rahan takia, vaan voi kokea, että oma työ muuttaa maailmaa (tai ainakin joidenkin maailmaa) löytää oman olemassaolonsa arvokkuuden, kuinka paljon minulla on annettavaa muille.
2. lapset. Ei niin, että lasten pitäisi täyttää jokin tyhjiö, mutta ne täyttää sen automaattisesti, vain omalla elämänilollaan. On ihana seurata, kuinka lapselle se kaikki, mikä itselle on välillä "boring", on uutta ja arvokasta. Lapselle tavalliset elämykset, matkat ja ystävät ja uuden oppiminen, vaikka luistelu nyt talvella, ovat innostavia.
Tarve nähdä tämä elämän kiertokulku on aika perustavanlaatuinen ja tuo mielekkyyttä elämään. Se, että aina syntyy uusi sukupolvi, joka jaksaa riemuita pelkästä olemassaolostaan...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla iski se tunne jo 25-vuotiaana, että elänkö mä vaan itselle, omalle uralle, harrastuksille ja maailman matkailulle...
Tähän tunteeseen on mun mielestä kaksi helpotusta:
1. jos voi kokea, että omalla työllä tai muulla tekemisellä on merkitystä muillekin. Ettei mene töihin rahan takia, vaan voi kokea, että oma työ muuttaa maailmaa (tai ainakin joidenkin maailmaa) löytää oman olemassaolonsa arvokkuuden, kuinka paljon minulla on annettavaa muille.
2. lapset. Ei niin, että lasten pitäisi täyttää jokin tyhjiö, mutta ne täyttää sen automaattisesti, vain omalla elämänilollaan. On ihana seurata, kuinka lapselle se kaikki, mikä itselle on välillä "boring", on uutta ja arvokasta. Lapselle tavalliset elämykset, matkat ja ystävät ja uuden oppiminen, vaikka luistelu nyt talvella, ovat innostavia.
Tarve nähdä tämä elämän kiertokulku on aika perustavanlaatuinen ja tuo mielekkyyttä elämään. Se, että aina syntyy uusi sukupolvi, joka jaksaa riemuita pelkästä olemassaolostaan...
Silti olen ihan tyytyväinen. Kammoksuttaa tämä työkeskeisyys, ihan kuin elämä ei olisi mitään ilman sitä. Oikein maailmaa pitäisi muuttaa töissä, huhuh. Saati sitten lapset. Ilman niitäkin olisi hyvä osata olla onnellinen.
... Tämä on ehdottomasti parasta aikaa elämässäni.
Tarkennan vielä, että tähän asti eletystä elämästä elän nyt parasta aikaa. Vieläkin paremmin voi mennä 4- ja 5-kymppisenä - ylipäänsä suhtaudun tulevaisuuteeni nykyään varsin positiivisesti.
Tuli mieleen, että ap:lla on ehkä 3-kympin kriisi. Yleensä se juuri tuolla tavalla iskee, tuntee että yhtäkkiä on joutumassa johonkin mummokerhoon. Taisipa sitä itselläkin kriisi samassa iässä olla.
Jotenkin se liittyi siihen, että oli aina ajatellut että elämä 30+ on tosi tylsää ja jämähtänyttä, taantuminen on lähtenyt 25-vuotiaana käyntiin ja sitä ei voi pystäyttää. Kohta sitä on ihan mummon näköinenkin.
Nämä kai perustuivat siihen, kun lapsena oli havainnoinut 3-4 -kymppisten vanhempien elämää ja toimintaa. Kauhelta tulevaisuuudeltahan se kaikenkaikkiaan vaikutti!
Nyt kun on itse 36, niin huomaa että elämä on aivan toisenlaista kuin omilla vanhemmilla. Nykyään monet ihmiset ovat hyväkuntoisia, aktiivisia ja älykkäitä vanhempinakin - siihen aikaan taas piti uskottavuussyistä näyttää mummelilta jo 18-kesäisenä. Muutenkin kehittyminen aikuisena oltaisiin katsottu nolona.
Onneksi nykyään on toisin, paikalleen ei tarvitse eikä kannatakaan jämähtää. Hyvä elämä on nyt ja edessäpäin.
T: 13
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mä olin kans "vaan" avoliitossa, kun täytin 30 v. mutta kun täytin 40 v, odotin 5. yhteistä lastamme silloin jo aviomiehen kanssa ja olimme muuttaneet ulkomaille. yhtäkkiä sitä vaan alkaa tapahtua. nyt täytän jo 50 v ja asumme edelleen ulkomailla ja elämä hymyilee jos mahdollista entistä leveämmin.
tsemppiä, kyllä se siitä
joka sanoi "että töissä voi muuttaa maailmaa" tarkentaa:
en tarkoittanut mitään suurellista maailmanrauhaa tai uuden syöpälääkkeen keksimistä, vaan se maailman muuttaminen on usein hyvin arkista ja voi liittyä myös muuhun tekemiseen kuin työ, esim. harrastukseen:
Meidän maailmaa ovat muuttaneet esim.
- kaupungin puistotäti toiminta, jossa lapsi viihtyi ja äiti sai levätä ;)
- mummon hoitajat palvelutalossa, jotka tekivät hänen viimeisitä kuukausistaan arvokkaita
- uusi lähikauppias, joka lyhensi meidän päivittäistä kauppamatkaa 5km.
kyse on siitä, että pystyy näkemään sen oman arkisen työnsä tai tekojensa arvokkuuden ja kuinka paljon hyvää siihen sisältyy ja kuinka monen ihmisen elämään se vaikuttaa myönteisesti... se auttaa siinä, ettei oma elämä tunnu merkityksettömältä tai ole "boring"...
elämäntapa olisi hauskaa. Mikset nauti siitä. miten olet. Miksi vapaa-aikaakin on pakko suorittaa? Et taida oll akasvanut vielä ihan aikuiseksi kuitenkaan.