Muita, joiden lähes kaikki unelmat jäi toteutumatta tässä elämässä?

Onko?

Mä. Mun päähaaveet oli avioliitto ja pari lasta. Kumpaakaan en saanut. En myöskään löytänyt elämässä mitään omalta tuntuvaa tehtävää, vaan olen vielä 50+ ikäisenäkin siinä tylsässä ammatissa jonka valitsin nuorena, kun en oikein tiennyt miksi haluaisin isona. Eli tuntuu että täällä vaan aikaa kuluttelen, olematta tarpeellinen tai hyödyllinen kellekään.

Ihan tavallisesta perheellisen työläisen arjesta, ehkä jopa keskiluokkaisesta arjesta, unelmoin. Todellisuus on lyönyt päin kasvoja sen verran monta kertaa, etten enää ole varma unelmoinko muuta kuin seuraavasta huppelista.

Oli hyvä työ ja lyhentelin lainaa rivitalokolmiosta, ja sen jälkeen alamäellä ei ole näkynyt loppua, muutamaa lyhyttä poikkeus jaksoa lukuun ottamatta.

Oscar Wilde sanoi, että elämässä on kaksi tragediaa: ettei saa haluamaansa ja että saa sen.

Täällä. 👋

Sama juttu ap. 

T: Tuntematon 

Joo paitsi että tuon "lähes" sanan voi jättää pois. Mikään ei toteutunut vaikka tein työtä tavoitteiden ja unelmieni eteen enkä edes haaveillut mistään kuusta taivaalla.

Hyvä, mieluisa vakityö ja oma perhe oli liikaa toivottu. En saanut kumpaakaan.

Mulla ei edes ollut haaveita. 

En tiedä olenko ainoa mutta ei minulla ole nuorena ollut mitään erityisiä isoja unelmia tai odotuksia elämän suhteen. Lähinnä olen mennyt päivä kerrallaan ja kun on ollut pakko jotain valita niin sitten olen tehnyt valinnan sen mukaan mikä silloin on parhaalta tuntunut.

Ehkä kun ei ole ollut niin suuria unelmia niin ei myöskään pety. Sitäpaitsi olen lopulta saanut aika paljon. Puolison, lapset, kodin, uran ja ammatin jne. Mutta ei mikään niistä ole ollut koskaan minulle sellainen iso unelma että olisin ollut valtavan pettynyt jo en niitä syystä tai toisesta saisi.

Vierailija kirjoitti:

Mulla ei edes ollut haaveita. 

Ei kun hetkinen, tuli kuitenkin mieleen yksi ja se toteutui: matka tiettyyn paikkaan. En ikinä siis haaveillut puolisosta, lapsista, urasta ym. - ihan hyvä, kun en niitä sitten saanut.

Vierailija kirjoitti:

En tiedä olenko ainoa mutta ei minulla ole nuorena ollut mitään erityisiä isoja unelmia tai odotuksia elämän suhteen. Lähinnä olen mennyt päivä kerrallaan ja kun on ollut pakko jotain valita niin sitten olen tehnyt valinnan sen mukaan mikä silloin on parhaalta tuntunut.

Ehkä kun ei ole ollut niin suuria unelmia niin ei myöskään pety. Sitäpaitsi olen lopulta saanut aika paljon. Puolison, lapset, kodin, uran ja ammatin jne. Mutta ei mikään niistä ole ollut koskaan minulle sellainen iso unelma että olisin ollut valtavan pettynyt jo en niitä syystä tai toisesta saisi.

Mutta mietipä tilannetta niin päin, ettet olisikaan saanut näistä mitään. Rikkaan on helppo huudella, etten mä tätä rahaa oikeasti olisi niin halunnut, mutta sitten kun ne otetaan pois, niin tajutaan kuinka tärkeästä asiasta todella oli kyse.

No en ole saanut kaikkea, mistä haaveilin, mutta on tässä vielä aikaa jäljellä.

Ja ainahan sitä voi keksiä uusia unelmia niiden tilalle, joita ei saavuttanut. Itse en ole löytänyt sitä sielunkunppania tässä elämässä. On se surullista, mutta tilalle on tullut uusia haaveita. Vaalia niitä hyviä ystävyyssuhteita hautaan saakka, jotta kellään meistä ei olisi yksinäinen vanhuus, vaikka jäisi leskeksi tai elämä heittelisi.

Haaveilen myös ulkomailla asumisesta. Kun ei ole mitään siteitä täällä, niin voin aivan hyvin lähteä vähän katselemaan maailmaa. Yksi vaihtoehto on ostaa purjevene ja lähteä sillä kiertämään maailmaa.

Mulla ei ole juurikaan omaisuutta. Olin aina pienipalkkatöissä, kunnes päätin lähteä yliopistoon. Otin siinä riskin, koska nykyään korkeakoulututkintokaan ei takaa hyvää työpaikkaa. No nyt olen nelkyt ja mulla on vihdoin kiva ja patempipalkkainen työ, ensimmäistä kertaa elämässä. Kahdeksan vuotta opiskelin ja hain töitä. Opintolainaa on kolkyt tonnia ja melkein paloin loppuun, mutta tässä ollaan. Vihdoin.

Omaisuutta ei ole vieläkään kertynyt, mutta nyt jää jo jotain säästöönkin palkasta, joten pikkuhiljaa parempaan mennään. Kestää vuosia ennenkö sana maksettua lainan pois ja jään plussan puolelle, mutta tämä oli silti mielestäni kaiken arvoista. Voin henkisesti niin paljon paremmin, koska en luovuttanut ja pääsin kuin pääsinkin parempiin töihin. Jonkun mielestä olisi varmasti surkeaa maksaa opintolainaa ja asua vuokralla keski-iässä, mutta omasta mielestäni ei.

Koska mulla ei ole omaisuutta, perhettä tai puolisoa, niin se mahdollistaa hyvin vapaan elämän. Ei ehkä sitä mistä haaveilin, mutta aika hyvä kuitenkin.