Lue keskustelun säännöt.
Että on vaikea antaa rakkaudella ja luottamukselle tilaa. Vuodatusta uudesta suhteesta.
20.12.2011 |
Olen työssäkäyvä kahden lapsen äiti, ikää alle 30v. Lapset olen tehnyt tosi nuorena, parinkympin molemmin puolin. Suhde lasten isään kaatui erinäisiin asioihin, vaikka koen vahvasti ongelmien lisääntyneen aina lasten myötä (kotityöt, vapaa-ajan käyttö, alkoholi, etääntyminen). Meistä ei tullutkaan sellaista tiimiä, kuin mitä oletin ja mistä puhuimme.
Olen ehitnyt miettiä omia vikojani, niitä toisen vikoja, mitä olisi voinut tehdä toisin, millaista haluaisi parisuhteen olevan, miten arki kulkisi... Kaikkea. Ja jotenkin päädyn aina siihen lopputulokseen, että jokainen on vastuussa omasta onnestaan, kukaan muu ei sinusta tule huolehtimaan kuin sinä itse, että voima arkeen löytyy vain sinun sisältäsi - et saa sitä muualta tai keneltäkään toiselta. Yksin ollaan ja muuhun ei kannata luottaa, piste.
No nyt on sitten arkailujen jälkeen uusi suhde. Jopa hyvin kriittisen tarkastelun jälkeen voin kutsua tätä miestä tasapainoiseksi ja sellaiseksi, joka on kiinnostunut minun elämästä (jota on vain lapset ja työ), hän haluaa olla mukana arjessa ja osata sen. Olen korviani myöten ihastunut. Olen yrittänyt pidätellä tunteita, joskus taas olen niin niiden vallassa etten kykene olemaan varuillani. Pelottaa, että arki tappaa tämänkin suhteen ja joudun pettymään, vaikka välissä olisin valmis ottamaan hänet meille osaksi arkea. Pelkään välissä omia tunteita niin paljon, että vaistomaisesti työnnän miehen pois, omaan kotiinsa jotta voisin velloa tuskassa ja tappaa mielessäni ajatuksen suhteen yrittäömisestä oikeasti. Mikä minua vaivaa?
Olen kerotnut peloista tälle miehelle ja hän on ymmärtäväinen asian suhteen, tajusi sen että yritän "suojella" itseäni sekä lapsia pettymyksiltä, mutta toivoo että voisin luottaa ja keskustella kaikesta avoimesti, enkä epäilyksien hetkellä ajaisi häntä pois.
Miksi minua pelottaa? Voiko se olla se, että annan jollekin taas mahdollisuuden rakentaa yhteistä onnea ja olisinkin siinä taas yksin, pettyneenä.
Voi tsiisus tätä elämää. ;( Mitä sanotte?
Kommentit (2)
ymmärrettävää tuo pelkosi, kertoo vastuullisuudestasi ja halustasi oikeasti sitoutua, olla luotettava puoliso toiselle. Anna itsellesi aikaa oppia taas luottamaan, ja miehelle myös. Älä suunnittele vielä liikaa tulevaa, vaan ELÄ TÄSSÄ HETKESSÄ, NYT. Nauti siitä hetkestä mitä miehen kanssa saat juuri nyt, älä vaadi enempää.
Jos mies vaikuttaa luotettavalta, ja haluaa tulla osaksesi elämääsi, vaikka sinulla on lapsia, niin häen TÄYTYY olla tosissaan. Elämästä ei ikinä saa takuuta, mutta myöskään mitään ei saa jos ei ota riskiä. Älä pelkää elää ja rakastaa, elämä menee vain hukkaan tunteita jarrutellessa. Ja vanhana olet katkera kun et uskaltanut katsoa mitä elämä olisi antanut.
Muista että tilanne on kuitenkin toinen, mitä nuorena aloittamassasi suhteessa oli. Ole rehellinen ja avoin miehelle, jos hän sen kestää niin hän jää luoksesi. Puhukaa mitä molemmat elämältä tulevaisuudessa toivotte. Aika auttaa. Anna palaa, pelot ovat vain tunteita, eivät estä elämää, jos et anna niiden estää. Olet ansainnut onnesi!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulle kävi näin. Olin ollut 10 vuotta itsekseni lasten kanssa ja jo torpannut ajatuksen miehestä. Sitten puskista hiipi mukava, herttainen, miehekäs ja aikuinen mies. Minä olisin ollut valmis, mutta mies oli jo 46 ja eronnut neljästi, kerran ollut naimisissa ja 3 pitkää suhdetta takana.
Mies jarrutteli ja oli pessimistinen ja etäinen, eikä luottanut. Puolitoista vuotta yritin tolkuttaa, että olen tosissani ja haluan yrittää ja meillä on kivaa. Sitten en enää jaksanut. Ei joka päivä yksinkertaisesti voi palvoa toista aamusta iltaan kun toinen koko aika jarruttaa. Pistin takaisin lampeen. Hyvä mies se oli, mutta johonkin sen suhteen on jossain välissä edettävä.