Koetko henkilökohtaisena epäonistumisena, jos lapsi ei täytä odotuksiasi?

Lapsi on levoton koulukiusaaja ja otan sen kokonaan omaan piikkiin. Mietin jatkuvasti mitä olisin voinut tehdä toisin.

Käytöshäiriöinen, levoton kuin apina, on minun lapseni. Satuttaa muita, puhe ei auta. Joka ikinen päivä mietin, mitä teen väärin ja miksi lapseni on, mitä on. Asiaa ei auta se, että ainoa läheinen sukulaiseni moittii minua avoimesti miten "liioittelen" lapsen vaikeuksia, koska "pojat on poikia"...



Apua ollaan haettu, monet itkut itketty. Ja joka päivä koko paska alkaa alusta.

Lapsellani on kehitysviive, ja mietin jatkuvasti, mitä olen tehntyt väärin, kun hän ei ole kehittynyt kuten muut ikäisensä.



Järjellä ajateltuna ymmärrän, ettei lapsi ole itseni jatke vaan oma yksilönsä, enkä minä voi vaikuttaa kaikkeen hänen elämässään. Ymmärrän senkin, että tällainen ajattelu, jossa otan vastuuta asioista joihin en voi vaikuttaa, ei ole hyväksi äiti-lapsi-suhteelle. Tunnetasolla kuitenkin asia on toinen.

Mun lapsella on adhd ja asperger ja mun kasvatusmenetelmiä on silloin diagnooseja tehtäessä tutkittu monen ihmisen toimesta. Mulle kyllä vakuutettiin, ettei niissä mitään vikaa ole, mutta kyllä mä silti jatkuvasti mietin, että jos tekisin jotain toisin niin oisko asiat paremmin vai huonommin. Mistä sitä tietää, kummin?



No lapsen kanssa yhdessä on taisteltu ja tällä hetkellä menee ihan hienosti. Siitä otamme kyllä molemmat ihan henkilökohtaista onnistumisen iloa ja kunniaa. Jotta niin voi tehdä, täytyy kai olla jollain lailla vastuullinen myös niistä hetkistä, kun kaikki menee pieleen.

Käytöshäiriöinen, levoton kuin apina, on minun lapseni. Satuttaa muita, puhe ei auta. Joka ikinen päivä mietin, mitä teen väärin ja miksi lapseni on, mitä on. Asiaa ei auta se, että ainoa läheinen sukulaiseni moittii minua avoimesti miten "liioittelen" lapsen vaikeuksia, koska "pojat on poikia"...

Apua ollaan haettu, monet itkut itketty. Ja joka päivä koko paska alkaa alusta.

Jospa lapsi on todella ylivilkas ja on vaikka adhd. Elämää kyllä siinä tapauksessa varmasti helpottaisi diagnoosi ja lääkitys, jos on tarvetta. Syyllistäminen ei auta asiaa, vaikka hyvähän niitä omia kasvatustapoja on pohtia aika ajoin itse kunkin. Enemmän ehkä kannattaa miettiä omaa ja puolison luonnetta ja miettiä mahtaako levottomuus periytyä. Joka tapauksessa kannattaa itse aktiivisesti hakea apua lisää, jos vielä ette ole kokeneet saavanne riittävää apua.

lasteni täytyy saavuttaa. Jokainen on tehnyt virheitä mutta koskaan en ole pettynyt lapsiini.

Ihme ajatuksia!

Yksi lapsista on erityislapsi ja 3 on jo aikuisia eli kaikenlaista on tullut vastaan.

Kun perheessä on yksi kaiken osaava ja oppiva "normaali" lapsi sekä toinen, joka työllistää koko perheen, en silti syytä nuorempaa - hän on se, joka on mennyt ihon alle, hän on elämäni! Tiedän eläneeni jokaisen minuutin.

Hänelle ei siunaannu selittävää diagnoosia nimeltä ADHD, edes neutraalimpaa ADD:ta ei tuttu lääkäri suosittele metsästämään. Odotan koulun testejä oppimisesta ym. - koska testi siis oikein on. Ei kuulu runsaaseen vuoteen...

Lapsi ilmoitti tulevaisuuden ammattitoiveensa. Selvitin hakuehdot. Mietiskelin, onko minusta kotiopettajaksi niin, että lapsi pääsee lukioon. Mietiskelen, onko minusta kotiopettajaksi, jotta lapsi pääsee haaveilemaansa jatko-opikelupaikkaan. Ja jottei haaveet mene myttyyn, kuinka kauan minua tarvitaan...

Miten tuon maailman ihanimman murkun maailmalle lähettäisinkään...

Minulla ei ole odotuksia, mutta en haluaisi murskata lapseni toiveita etukäteen, muut sitä jo harrastavat. Olen oppinut, että johdonmukaisella opetuksella lapseni oppii kaiken, surullista vaan on, että koulussa hänen oppimisensa eteen tehdä mitään. Lahjakkaiden lasten opetusta eriytetää, mutta kuka opettaisi lapsia, jotka oikeasti hyvää opetusta tarvitsisivat!

koska minulla ei ole ollut mitään odotuksia lapseni suhteen.