Leikki-ikäinen uhoaa, mitä teen?

ole tullut missään vastaan mistä tuollainen käytös oletettavasti johtuu? Taisi olla aikanaan niissä neuvolan "Meille tulee vauva"-vihkosissakin käsitelty tuota.



Lapsi siis on saattanut kokea jollain muotoa tulleensa "hylätyksi" ja pienen on vielä vaikea käsitellä ristiriitaisia tuntemuksiaan kun näkee äidin taas pitkästä aikaa.



Samasta syystä moni lapsi jää päiväkotiin tai hoitopaikkaan ihan hyväntuulisena leikkimään, mutta iltapäivällä vanhempien palatessa alkaa itkemään ja tarrautuu jalkaan. Ihan niinkuin olisi vasta silloin huomannut, että hänet oli "hylätty" koko päiväksi.



Meidänkin pikkuinen protestoi isiä vastaan jo kuukauden iässä (ja ennenkun väitätte, ettei ole mahdollista, terkka uskoi että tämä oli syynä) kun isi tuli takaisin töistä. Ei halunnut syliin ja jos otettiin silti, niin yritti katsoa poispäin eikä suostunut ottamaan kontaktia ennenkuin tunnin, parin päästä. Syntymästään n. kuukauden ikään lapsi vietti hyvin tasaisesti yhtä paljon aikaa niin isän kuin äidinkin kanssa, koska toivuin sektiosta huonosti. Siinä ajassa kiintyi kovasti isäänsä.



On siis tosiaankin normaalia, mutta en osaa sanoa, tulisiko siihen reagoida jotenkin. Ehkä, jos lapsi osaa yhtään pukea kokemustaan sanoiksi, voisi yrittää jutella jo ennen seuraavaa vierailua ja yrittää tehdä eron lapselle helpommaksi. En tiedä kuinka monimutkaiseen psykologiseen prosessiin lapsi pystyy, mutta mahdollista on, että mukana on syyllisyyden tunteita siitä, että viihtyi mummolassa ilman vanhempiaan ja sitten taas syyllisyyttä siitä, että lähti pois isovanhempien luota.



Jos lapsi on kovin pieni, minä varmaan yrittäisin tehdä lapsen oloa helpommaksi vaikka antamalla lapselle mukaan pienen kirjeen joka aamuksi, mummon ja ukin kanssa yhdessä luettavaksi. Näin lapsi kokisi, että häntä ajatellaan ja näkisi konkreettisesti miten kauan vielä ollaan erossa. Itse sain aina äidiltäni tuollaisia kirjeitä, jos jäin pidemmäksi aikaa mummolaan ja niiden saaminen tuntui hyvältä, koska olin joskus koti-ikäväinen.



Jos lapsi kuitenkin on reipas ja ei mitenkään tunne-elämältään hauras, antaisin ehkä vain ajan kulua ja lapsen kiukutella silloin kun siltä tuntuu. Riippuu kovasti lapsesta, mutta välttämättä siis ei mielestäni asialle tarvitsisi tehdä mitään, mikäli lapsi ei vaikuta vaivaantuneen asiasta.

Luulin, että kuuluu uhmaan, mutta en ollut varma. Lapsi on reilu 4-vuotias. Ei ole ollut koskaan erossa meistä. Suhde isovanhempiin on rakas. Luonteeltaan hyvin sosiaalinen ja reipas, ei vierasta ketään, mutta on myös herkkä ja fiksu.



Aluksi ekalle reissulle ei lähtenyt kovin mielellään, mutta muuttikin mielensä ja halusikin jäädä sinne moneksi yöksi ilman vanhempia. Nyt vain on toistunut sama kuin aikaisemmin, että inhoaa tulla kotiin ja keksii selityksiä miksi ikävää tulla kotiin. Milloin koti on epämiellyttävä, milloin äiti, mutta ei koskaan isä. Selkeää vihaa ja inhoa äitiä kohtaan sekä pikkusisarusta, joka vielä aika pieni. Onkohan myös mustasukkaisuutta ilmassa kun välillä omii äidin ja haluaa syrjäyttää pikkusisaruksen, vaikka pohjimmiltaan rakastaakin sisarustaan.



Viimeisen reissun jälkeen kertoi, että on ollut ikävä isää ja pikkusisarusta, mutta ei äitiä.



Molempina kertoina ei ole edes halunnut lähteä kotiin, mutta kun haettu niin mielellään on kuitenkin lähtenyt.



Joskus muulloinkin sanoo, ettei tykkää äidistä, mutta kuitenkin kertoo myös, että on ikävä äitiä ja tykkää äidistä, mutta kun paha olo on mennyt pois kertoo itse, ettei siksi tykännyt kun oli pahalla päällä, mutta muuten tykkää kyllä.



Halaan häntä paljon ja juttelen, suukotan ja kerron kuinka ihana ja tärkeä hän on meille, mutta välillä joutuu torumaankin kun on niin kuriton ja taluttamaan arestiin.



Puhelimessa kertoo kuinka kivaa on olla isovanhempien luona ja sinne mielellään aina lähtee, mutta se kotiin tulo on raskasta kiukkuineen.



Tuo satuttaa kun tulee niin yllättäen. En tiedä pitäisikö vain olla, ettei huomaa hänen kiukkuaan vai miten.