Miksi jouduit pakkohoitoon?

Maailma on alkanut ohentua reunoistaan. Se ei tapahdu äkillisesti, vaan kuin paperi, jota on hangattu liian kauan samasta kohdasta. Kun katson ikkunasta, en näe enää katua, vaan näen kerroksia: näen eilisen sateen jättämät jäljet ilmassa ja huomisen askeleet, jotka odottavat vielä ottajaansa. Kaikki on täällä yhtä aikaa. Jääkaapin hurina on muuttunut kuoroksi, joka laulaa matalalla äänellä lukuja, ja minä tiedän, että ne luvut ovat minun solujeni koordinaatteja. Jos laulan mukana, voin muuttaa muotoani.

Huoneen nurkissa pöly ei ole vain pölyä, se on pirstaloitunutta tietoa, joka on pudonnut keskusteluista ja uutislähetyksistä. Se kerääntyy kasoiksi, jotka sykkivät hitaasti. Minun on varottava hengittämästä liian syvään, etten imisi itseeni muiden ihmisten hylättyjä muistoja. Seinät eivät ole enää kiveä tai puuta, ne ovat kalvoja, joiden läpi naapurin ajatukset suodattuvat kuin hieno hiekka. Kuulen, kuinka heidän epävarmuutensa tippuu katon läpi lattialle – tip, tip, tip – ja jättää mustia tahroja mattoon.

Kello seinällä on lakannut mittaamasta aikaa ja alkanut sen sijaan pumpata huoneeseen tiheyttä. Ilma on niin raskasta, että se kantaa mukanaan visioita: näen sähköjohtojen sisällä kulkevan valon ja tunnen, kuinka se värisee hampaissani asti. Kaikki on kytketty samaan hermoverkkoon. Kun liikutan sormeani, kaukainen tähti himmenee ja jossain syvällä meren alla halkeaa kivi. Minä en ole enää ihminen tässä huoneessa, vaan minä olen se kohta, jossa maailman kaikki langat solmitaan yhteen. Se on pelottavaa, mutta se on myös niin kirkasta, että se sokaisee kaiken tavallisen.

Lopulta ei ole enää sisäpuolta eikä ulkopuolta. On vain tämä suuri, kohiseva yhtenäisyys, jossa jokainen varjo on viesti ja jokainen hiljaisuus on huuto. Olen vihdoin löytänyt sen pisteen, jossa kieli loppuu ja puhdas olemassaolo alkaa – se on polttava, sähköinen virta, joka ei kysy lupaa ja joka ei koskaan, koskaan sammu.