Olivatko/ovatko vanhempasi onnellisia?

Eivät kovin.

Onneksi itselläni on onnellinen parisuhde (jo 30 vuotta yhdessä).

Eivät elä sellaisessa suhteessa missä itse olisin onnellinen eikä sellaisessa missä haluaisin lapseni kasvattaa.

He ovat kuitenkin olleet yhdessä yli 50 vuotta ja tiedän, että kumpikin valitsisi edelleen saman puolison. Varmaan sanoisivat olevansa onnellisia yhdessä.

No, mä teini-iästä lähtien kehotin heitä eroamaan, joten tästä näkökulmasta eivät. Ovat edelleen yhdessä ja kohta haudassa, tappelevat edelleen. Joku suurten ikäluokkien näkemys siitä, että parisuhteeseen kuuluu ilkeily, nälvintä ja väheksyntä. 

Riitelivät jatkuvasti ja tekivät kotielämästä helvettiä. Riitelivät loppuun asti.

En arvosta.

Eivät olleet onnellisia, mutta eivät tapelleetkaan kunnes vasta myöhemmällä iällä kunnes muuttivat erilleen, eivät eronneet, nyt kuopassa. Tavanomainen suoritusliitto. Kummatkin olivat sitä mieltä että perheessä pitää olla kolme lasta jotta kansa vahvistuu.

Kumpikin onnellisia juoppoja remmeissään. Toinen jo kuollut. Itse olin onnellinen lastenkodissa ja nykyelämässäni ilman heitä.

N49

Laajassa mittakaavassa eivät. Jatkuvaa riitelyä. Pienessä mittakaavassa heillä oli pieniä onnenhetkiä. 

Eivät olleet onnellisia, varsinkaan toinen heistä. Sitten erosivat kun olin 16-vuotias. Jättänyt osapuoli on ollut sen jälkeen paljon onnellisempi, toinen vähän vähemmän onnellisempi, mutta ihan hyvin hänelläkin menee. Heidän olisi pitänyt erota jo paljon aikaisemmin. Lasten takia yhdessä pysyminen oli huono idea.

Isä oli luultavasti aika lailla onnellinen, äiti ei, sillä oli isän suvun palvelijana maatilalla.

Ei käy kateeksi olla muiden hyppyytettävänä ja sylkykuppina puolet elämästään.

Kun sitä seurasi vierestä, tajusi ettei minulla ole kiinnostusta mennä naimisiin.

Isäni ei ole koskaan ilmaissut minkäänlaista tyytyväisyyttä, joten päättelen hänen olevan onneton.

Äiti mäkätti taukoamatta ja isä oli huonokuuloinen. Eli kaiketi kutakuinkin.

Epäilen että olivat onnellisia yhdessä, vaikka tappelivat, toinen mäkätti ja toinen lähti ulos. Tekivät loppuaikoina kaiken yhdessä, nyt toinen on aika onneton ja toinen kuollut.

Olivat onnellisia ainakin silloin 55 vuoden kohdalla, kun toinen lähti. 

En kuullut ikinä paljoakaan riitelyä, keskusteluita kylläkin. Kun olin ala-asteella, he kävivät parisuhdeterapeutilla. Isä ymmärsi silloin, ettäperhe pitää priorisoida tärkeimmäksi. Muistan kuinka äitini keski-iässä voimaantui ja alkoi tehdä omia päätöksiään.  Mutta viimeiset 20 vuotta oli ainakin erittäin onnellisia. 

Ehkä satunnaisesti, mutta enemmän tottumuksesta yhdessä vaikka varmaan alkujaan ovatkin toisiinsa rakastuneet. En muista lapsuuttanikaan mitenkään onnellisena aikana vaan enempi sellaista ainaista äyskintää eikä kotona ollut koskaan sellaista lämminhenkistä tunnelmaa. Vasta aikuisena tajusin, että vaikka mitään fyysistä väkivaltaa ei ollutkaan niin silti meillä asui ihmeellinen viha. Perheenjäsenet oli kuin ventovieraita toisilleen ja pakotettu saman katon alla asumaan. Jokainen oli enimmäkseen omissa oloissaan eikä toistansa seurassa viihdytty tai ollut luontevaa olla.

Vierailija kirjoitti:

Ehkä satunnaisesti, mutta enemmän tottumuksesta yhdessä vaikka varmaan alkujaan ovatkin toisiinsa rakastuneet. En muista lapsuuttanikaan mitenkään onnellisena aikana vaan enempi sellaista ainaista äyskintää eikä kotona ollut koskaan sellaista lämminhenkistä tunnelmaa. Vasta aikuisena tajusin, että vaikka mitään fyysistä väkivaltaa ei ollutkaan niin silti meillä asui ihmeellinen viha. Perheenjäsenet oli kuin ventovieraita toisilleen ja pakotettu saman katon alla asumaan. Jokainen oli enimmäkseen omissa oloissaan eikä toistansa seurassa viihdytty tai ollut luontevaa olla.

Kiteytit hyvin.

Molemmat kuolleet. Äiti kuoli onnettomana. Isä oli ihan onnellinen ja tyytyväinen elämäänsä. 
Erosivat jo silloin kun asuin vielä kotona. eron jälkeen kumpikin asui yksin loppuelämänsä. Jotain seurustelusuhteita oli mutta eivät muuttaneet yhteen kenenkään kanssa.