Jos halvaantuisin tai muuten vain sairastuisin vakavasti tai kroonisesti

Tästä näkyi merkkejä suhteen aikana, varsinkin eräässä keskustelussa. MInusta tuntui silloin, ettei missään nimessä pitäisi jatkaa sellaisen arvottoman epäihmisen kanssa olemista, mutta ikävä kyllä en päättänyt suhdetta siihen. Onneksi en kuitenkaan päätynyt hänen kanssaan naimisiin - joku muu päätyi, ja on jo lyhyen liiton jälkeen joutunut maksamaan siitä kalliisti.



Mitä tulee varsinaiseen kysymykseesi, oma mieheni on tullut sattumalta jo testattua tässä lajissa. Sain kerran virheellisen diagnoosin ikävästä sairaudesta. Hän tuki minua todella upeasti ja kaikki merkit viittasivat siihen, ettei hänen mieleensä juolahtanut jättää minua. Kaikilla ei ihmisyys ja selkäranka riitä tällaiseen, ja mielestäni sellaisten ei pitäisi "sitoutua" eikä perustaa perhettä.



Ihaninta on, että se diagnoosi tosiaan osoittautui täysin vääräksi. Tai ei - KAIKKEIN ihaninta on, että saan elää elämääni hienon miehen kanssa.

Ja on meillä jossain määrin tällaista ollutkin. Ei hengenvaarallista sairautta, mutta elämää haittaavaa kyllä.



En tiedä miten mahdollisen vakavan masennuksen kanssa kävisi. Tuskin mies minua jättäisi, mutta vaikeaa se hänelle olisi. Olen ollut lievästi masentunut, ja miehen oli hyvin vaikeaa hyväksyä tilanne. Toisaalta hän on itsekin kärsinyt yhdestä lievästä masennusjaksosta, ja myös se oli vaikeaa meille molemmille.

hän nyt halvaantuisi ja muuttuisi vaikka puhekyvyttömäksi?

Minä en luultavastikaan alkaisi puolisoni omaishoitajaksi 24/7, mutta en myöskään jättäisi häntä.



3

Miten voit edes olettaa tai edellyttää, että miehesi täytyisi hoitaa sinua, kun et ole siihen valmis itsekään? Ei se herkkua olekaan, omaishoitajana ei pärjää edes rahallisesti.

Miten voit edes olettaa tai edellyttää, että miehesi täytyisi hoitaa sinua, kun et ole siihen valmis itsekään? Ei se herkkua olekaan, omaishoitajana ei pärjää edes rahallisesti.

Lue nyt hyvä ihminen nuo viestit uudelleen ja jatketaan vasta sitten

3

Mutta jatkakaa tee, en jaksa koko aihetta

mainitaan tosiaan myös ne vastoinkäymiset.

-2

miehenne neliraajahalvaantuisi tai sairastuisi niin, ettei voisi liikuttaa jäsentäkään, niin pysyisittekö satavarmasti hänen kanssaan loppuelämän?

Meillä kävi taas päinvastoin. Mies siis sairastui erittäin vakavaan sairauteen. Minähän päätin, että ei sit ainakaan erota (ei ollut kyllä mitään aikomuksiakaan erota muutenkaan). Mut ei elämältä tuommoisia vakuuksia voi ostaa mistään. Aikaa meni hmm. ehkä 3 vuotta ja mies itse halusikin erota. Ehkä sairastuminen muutti ihmistä, vei omalle tielleen.



Nykyinen mies taas on kyllä ihan toista maata - olen välillä keväisin 3-4 kk ihan pois kuvioista, kun olen niin huonossa kunnossa ja mies ottaa silloin sinnikkäästi vastuun koko perheestä, ruuanlaitosta, lapsista, siivouksesta, omasta työstään yms. Vaikeinta on ehkä henkisesti silloin minulla, kun tunnen itseni niin b-luokan kansalaiseksi ja tarpeettomaksi. Mies taas suhtautuu ainakin ulkoisesti tosi hyvin, tosin tietty väsyksissä on.

siitä syystä että hän halvaantuisi tai sairastuisi vakavasti. Jos olisi väkivaltainen tai muuttuisi täysin persoonaltaan toiseksi, vieraaksi ihmiseksi, en tiedä mihin se johtaisi, mutta se, että mieheni makaisi loppuelämän halvaantuneena sairaalassa ei saisi minussa eroaikeita aikaan. Olen muutenkin uskollinen tyyppi, en ole ikinä seurustellut kenenkään muun miehen kanssa kuin mieheni. Kun menin naimisiin, ajattelin todella, että tämä on sitoutumista hyvinä ja pahoina päivinä.





Olemme itseasiassa puhuneet mieheni kanssa, miten toimisimme jos jollekin meistä tapahtuisi jotakin vakavaa. Mieheni sanoi, että hän ei pystyisi jättämään minua sen takia, että olisin halvaantunut tai sairastuisin esim. dementiaan, itseasiassa hän sanoi, että olisi sitten minun omaishoitajani! Ja aion myös olla mieheni omaishoitaja, jos asiat menevät siihen suuntaan.

itse tulisin täysin toimintakyvyttömäksi tai dementikoksi niin en kyllä edes vaatisi miestäni pysymään kanssani. Aika surkeaa olla parisuhteessa 30 vuotta lapsen kykytasolla olevan ihmisen kanssa (dementia).

itse tulisin täysin toimintakyvyttömäksi tai dementikoksi niin en kyllä edes vaatisi miestäni pysymään kanssani. .

Sama täällä. Asiasta on puhuttu ja itsestäni tiedän että musta ei olisi omaishoitajaksi, ja molemmin puolin on sovittu että toista ei tarvitse jäädä hoitamaan. Halvaantumisen takia esim. ei varmaan erottaisi, mutta ei missään nimessä edes yritettäisi mitään kotihoitoa. Ja jos toinen dementoituu niin en ymmärrä miksi pitäisi "jäädä vierelle" kun toinen ei edes tunnista.

tai dementoitumisesta. Esim. jos naisen kanssa ei voi käydä kävelyllä täysin samaa vauhtia kuin muut, hän ei ole parisuhdekelpoinen.

Exäni oli sellainen kuin sinun miehesi. Tästä näkyi merkkejä suhteen aikana, varsinkin eräässä keskustelussa. MInusta tuntui silloin, ettei missään nimessä pitäisi jatkaa sellaisen arvottoman epäihmisen kanssa olemista, mutta ikävä kyllä en päättänyt suhdetta siihen. Onneksi en kuitenkaan päätynyt hänen kanssaan naimisiin - joku muu päätyi, ja on jo lyhyen liiton jälkeen joutunut maksamaan siitä kalliisti. Mitä tulee varsinaiseen kysymykseesi, oma mieheni on tullut sattumalta jo testattua tässä lajissa. Sain kerran virheellisen diagnoosin ikävästä sairaudesta. Hän tuki minua todella upeasti ja kaikki merkit viittasivat siihen, ettei hänen mieleensä juolahtanut jättää minua. Kaikilla ei ihmisyys ja selkäranka riitä tällaiseen, ja mielestäni sellaisten ei pitäisi "sitoutua" eikä perustaa perhettä. Ihaninta on, että se diagnoosi tosiaan osoittautui täysin vääräksi. Tai ei - KAIKKEIN ihaninta on, että saan elää elämääni hienon miehen kanssa.