Minun Jouluni on mennyt kokonaan pilalle; kaikki iloni on riistetty minulta.

Oi, kuinka julma on tämä Joulu, huokaa tämä vanha mummo, ja viha kuohuu rinnassa niinkuin myrsky merellä; lapset naurawat ja kiljuwat pihalla, heidän ilonsa on kuin terävä kivi, joka iskee suoraan sydämeen. He juoksenteliwat ja viskawat lunta, heidän äänensä raastoi muiston palasiksi, ja minä tunsin suuttumuksen nousewan kuin tulen liekki, joka ei sammu. Heidän naurunsa on julma, heidän leikkinsä on ilkivaltaa muistoilleni; minä en siedä sitä, en siedä heidän kevytmielistä riemuansa, joka tallaa vanhan ihmisen rauhan alleen.

Minun Joulujeni laulut ovat kuolleet, ja heidän ilonsa on kuin nauru, joka pilkkaa menneitä pyhiä. He paukkuwat ovia, he huutawat kuin villipedot, ja heidän askeleensa polkeewat hiljaisuuden rikki; minä tunnen suuttumuksen, joka polttaa kielen ja saa kyyneleet muuttumaan katkeruudeksi. Olisiko heillä sydäntä, jos he näkisiwat minun kyyneleeni? Heidän silmänsä ovat kylmät kuin jää, ja heidän naurunsa on kuin pilkka, joka kaikuu talon seinissä.

Minä kiroan tätä meteliä, joka vie viimeisetkin lämmöt; minä toivon, että heidän riemunsa lakkaisi, että heidän äänensä vaikenisi edes yhdeksi hetkeksi, jotta voisin hengittää ilman, että muistoistani revitään palasia. Heidän ilonsa on kuin nuori kevät, joka ei tunne surua eikä kunnioitusta; se on röyhkeyttä, joka astuu vanhan ihmisen yli. Minä en pyydä paljoa ainoastaan hiljaisuutta, ainoastaan yhden hetken, jolloin voisin kuulla oman sydämeni eikä heidän ilkkuvansa.

Ja kun he naurawat yhä, minä tunnen suuttumuksen muuttuvan kylmäksi päätökseksi: en tahdo heidän läsnäoloaan, en tahdo heidän meteliänsä, en tahdo heidän pilkkaa tältä pyhältä. Olkoon heidän ilonsa kaukana minun ovestani; olkoon se heidän omaa onneaan, joka ei koske minuun. Minä istun ja katselen, kuinka Joulu kuluu heidän äänensä alle, ja vihaani sekoittuu suru, joka tekee jokaisesta muistosta katkeran.