Miten kiitollinen voi olla kun on toipunut vuosien masennuksesta.

Oli aika kun luulin, että en voi parantua, että kaikki on synkkää ja elämä ei ole minua varten. Elin pimeydessä ja nyt kun katson sitä ihmistä, niin luoja miten vahva hän oli ja miten rakastettava hän oli kaiken aikaa mutta ei vain nähnyt sitä. 

Kaikki muuttui kun hyväksyin sen, että olen mieleltäni sairastunut eikä yksin tarvitse pärjätä tai ettei tarvitse tuntea syyllisyyttä siitä, että joutuu sairaslomalle. Oli tosi ok pyytää ja saada apua ja olin ansainnut sen avun ihan yhtälailla kuin muutkin ihmiset. Sitten kun olin hyväksynyt sen että voin huonosti, tarvitsen apua ja kun sitä sain niin eliminoin elämästäni alkoholin. Se oli iso asia myös, sitten aloin säännöllisesti kävelemään ulkona, korjasin ruokavaliota. Panostin itseeni ja annoin rauhassa luvan toipua kaikesta siitä mitä oli vuosien ja vuosien aikana kertynyt. Itkin, kohtasin tunteeni, tulin nähdyksi. Isoin muutos oli se, että aloin rakastamaan itseäni, pientä haavoittuivaista lasta itsessäni. Se oli kaikki kaikessa ja nyt elämäni on hyvää. En ole ulkoisesti menestynyt mutta sisällä tunnen suurta rakkautta ja kiitollisuutta.