Lue keskustelun säännöt.
Miten hiljaiset ihmiset suhtauduttu itseenne?
25.11.2025 |
Pidättekö luonnettanne hyvänä asiana vai miten?
Itse olen aina ollut rauhallinen, ujohko, enkä koskaan mikään suupaltti. Nuorena se häiritsi ja halusin aina tietenkin nuorena "pahan pojan", ja pahat pojat halusi toki myös räväkämpiä naisia, ja itse yritin sellainen olla, mutta en tietenkään osannut ja minua pidettiin tylsänä. Silloin koin olevani vääränlainen jatkuvasti.
Vanhempana olen hyväksynyt luonteeni ja saanut hyvän parisuhteen ja arjessa rauhallinen luonteeni ei haittaa enkä koe sitä vääränlaisena, vaan osa minua. Miehenikin on rauhallinen.
Toki kaikenlaisia ihmisiä tarvitaan ja maailmassa tarvitsee olla puheliaita ihmisiä ja hiljaisempia. Molemmissa on hyvät, toisiaan täydentävät puolensa. Työelämässä, perheessä, tms.
Ajoittain edelleen, mutta huomattavasti toki vähemmän kuin nuorena, koen silti välillä "alemmuuden tunnetta". Esim on vaikkapa ne kuuluisat illanistujaiset, sukujuhlat, työporukan juhlat tai mitä tahansa. Kun sinne tulee se tyyppi, jonka kuulumisia kaikki haluaa tietää ja kellä on vaan ne lennokkaimmat jutut. Kun sen illan "kruunaa" jokin tai jotkit tietyt henkilöt, mitkä pelkällä karismallaan tai hauskoilla jutuillaan tuo pilkettä iltaan. Itse tiedän, että en sellainen ole, mutta tiedän paljon sellaisia tyyppejä. Joskus koen siitä alemmuutta, onneksi harvemmin nykyään, mutta kuitenkin.
Miten teillä?
Kommentit (9)
Esimerkkinä vaikkapa viime kesän ystäväni häät. Stressasin etukäteen jo, mihin "minut on laitettu" istumaan istumajärjestyksessä. Seurueessamme oli hieman jäyhä fiilis. Ystäväni tullessa paikalle seurueeseemme, jutut lisääntyi ja tilanne jotenkin "raukesi", eikä fiilis enää ollutkaan jäyhä ollenkaan. Tuntui, että muutkin vähän kuin odottivat tätä samaa ystävää, samasta syystä kuin itsekin. Fiilis vapautui. Jollain ihmisillä on tällainen taito saada jäyhästä tunnelmasta rennompi. Varsinkin jos on paljon ujoja paikalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joskus se rauhallisuus on oire, eikä luonteenpiirre.
Toki sellaista apaattista kikattelevaa hissukkaa on helpompi ohjailla eli siinä mielessä ymmärrän hissukkuuden hyvän puolen.
Rauhallinen mies kyllä kelpaisi. Saisi itse enemmän tilaa ja huomiota.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pidän luonteestani enkä vaadi itseltäni puheliaisuutta tai räväkkyyttä. Ujoudesta ja sisäänpäin suuntautuneesta persoonallisuudesta on joissain tilanteissa haittaa, mutta en siitä huolimatta vaihtaisi persoonallisuuttani toisenlaiseen. Se että pärjää yksikseen ja jopa nauttii yksin olemisesta on vahvuus, samoin hiljainen pohdiskelevuus.
Blogini: https://ilouutinen.blogspot.fi/
En pidä luonnettani hyvänä tai pahana. Se vain "on".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samat tuntemukset kuin aloittajalla. Olen aina ollut porukassa se näkymätön. Ja kun joku sitten sattumalta äkkiä kysyy jotain, menen ihan lukkoon, enkä osaa sanoa mitään, eikä minun sanomisiani edes kauaa viitsitä odotella. Niinpä saan jatkaa näkymättömänä olemista, ja ihmettelen, miksi edes olen täällä.
Olen sinut itseni kanssa. Kaikki eivät aina ole sinut minun kanssani.