Oletko joskus kokenut ikäänkuin koko maailmassi olisi romahtanut? Mistä johtui, mitä teit asialle ja minkä ikäinen olit silloin.

Te puhutte kriiseistä. Tässä olisi nyt yksi avaus juuri niistä.

Tuntui Marinin hallituksen aikaan, äänestys kopissa kerroin mielipiteeni ja maailman romahdus loppui

29-vuotiaana tuli avioero ja jäin työttömäksi. Aikani itkin sängyn pohjalla ja mietin elämän olevan paskaa. Pikkuhiljaa se paha olo vain väistyi. 

Ketään vanhempaa ja kauemmin elänyttä joka kokenut kriisin/kriisejä ja selvinnyt niistä? Mietin että olenko nyt ihan itsetuhoinenkin?

Kun olin n. 10 -vuotias isän yritys, jossa koko perhe oli töissä meni konkurssiin. Kaikki omaisuus meni myyntiin ja ei edes riittänyt. Ulosotossa koko perhe useita vuosia. Menin töihin ja kaikki mitä tuli, meni perheen elättämiseen. Asuttiin isovanhemmilla enimmäkseen. Kun isovanhemmat kuolivat yritettiin pitää edes perintötalo ja kun vanhempani olivat olleet 25 vuotta eläkkeellä oli vihdoin velat maksettu. Tämä ei ollut kriisi, se oli normaalia elämää, kun muusta ei tiennyt.

Mikäli puolison naimiset ja avioero luetaan maailman romahtamiseksi, niin koettu on. 

Mies oli kuollut yöllä nukkuessa, vain 46 vuoden iässä ja ilman mitään aiemmin todettua sairautta, eli kuolema oli täysin yllätys. Oli kyllä suorastaan epätodellinen olo tajuta, että mies ei tänä aamuna, eikä koskaan enää, herää. Ja alkaa ihmetellä siinä käytännön järjestelyjä kuten minne mun pitäis soittaa ja mitä tehdä. Ruumiinavaus myöhemmin totesi kuolleen sydänkohtakseen.

Vierailija kirjoitti:

Mies oli kuollut yöllä nukkuessa, vain 46 vuoden iässä ja ilman mitään aiemmin todettua sairautta, eli kuolema oli täysin yllätys. Oli kyllä suorastaan epätodellinen olo tajuta, että mies ei tänä aamuna, eikä koskaan enää, herää. Ja alkaa ihmetellä siinä käytännön järjestelyjä kuten minne mun pitäis soittaa ja mitä tehdä. Ruumiinavaus myöhemmin totesi kuolleen sydänkohtakseen.

Voi kamalaa, otan osaa. Mieheni sai aivoinfarktin tuossa iässä, selvisi siitä, mutta yksikään aamu ei ole mennyt näinä 20 vuotena ajattelematta jos hän ei herääkään. Joka aamu mietin onko elossa.

En voi edes kuvitella tuskaasi. 

Sairastuin vajaa kolmekymppisenä, menetin työni, jouduin palaamaan vanhempien elätiksi, vuosia istuin vain kotona yksin. Oli hoitoja, kuntoutusta, nyt opiskelen, mutta on tullut myös uusia terveysongelmia enkä usko, että tilanteeni tästä enää kohenee, huonommaksi menee vain. Elämänhalua ei ole, sinnittelen vain sen aikaa, kun vanhempani vielä elää. Toinen jo menehtyi.

En avaudu paskapalstalla.

Ajanhukkaa.

Vierailija kirjoitti:

Mies oli kuollut yöllä nukkuessa, vain 46 vuoden iässä ja ilman mitään aiemmin todettua sairautta, eli kuolema oli täysin yllätys. Oli kyllä suorastaan epätodellinen olo tajuta, että mies ei tänä aamuna, eikä koskaan enää, herää. Ja alkaa ihmetellä siinä käytännön järjestelyjä kuten minne mun pitäis soittaa ja mitä tehdä. Ruumiinavaus myöhemmin totesi kuolleen sydänkohtakseen.

Ihan kauheaa!!

Monesti. Elämällä eteenpäin. Tekemällä johtopäätöksiä. Lahjomalla itseä parempaan mielialaan. Toteamalla. Itseterapia. Lepo, kävely. Muutos parempaan.