Olen aina huolissani jostain ja se on uuvuttavaa. Jos olet samanlainen, miten jaksat tätä elämää ja mitä teet, ettet huolehtisi?

No mulla on ocd

Milloin ajattelit incelli hankkiutua eroon poikuudestasi?

500 vuotta sitten mies nimeltä Michel De Montaigne sanoi: "Elämäni on ollut täynnä kauheita epäonneja, joista suurin osa ei koskaan tapahdu". On olemassa tutkimus, joka todistaa tämän. Kyseisessä tutkimuksessa tarkasteltiin, kuinka monet kuvitelluista onnettomuuksistamme eivät koskaan toteudu. Tutkimuksessa osallistujia pyydettiin kirjoittamaan ylös huoliaan pitkän ajanjakson aikana, ja sitten heidän piti tunnistaa, mitkä näistä "huolista" eivät todellisuudessa tapahtuneet.

Tulokset osoittivat, että 85 % osallistujien huolenaiheista ei koskaan tapahtunut. Mutta 15 % niistä tapahtui. 79 % osallistujista huomasi joko pystyvänsä käsittelemään vaikeutta odotettua paremmin tai että huoli opetti heille oppimisen arvoisen läksyn. Tämä tarkoittaa, että kaiken kaikkiaan 97 % päässäsi pyörivästä huolesta on vain pelokasta mieltä, joka rankaisee sinua liioitteluilla ja väärinkäsityksillä.

Samoin. Yritän elää päivän kerrallaan ja miettiä vain sen päivän käytännön asioita. Keskittyä niihin ja mm. lukemiseen. Menneisyyteen ei voi vaikuttaa. Manifestointi on puppua. Ei voi tietää tulevaisuudesta - huolia on, mutta niihin ei voi vaikuttaa itse.

Elämässä on aina ongelmia. Mutta ne eivät välttämättä ole äärimmäisiä katastrofeja jollaisena ne ennen tuntuivat olemaan. Opettelin suhteellisuutta. Ja ongelmat kannattaa kohdata ihan selkä suorassa ja huomata että niistä selviää tai etteivät ne niin suuria olleetkaan. Huolestuminen ennakkoon on ajanhukkaa eikä auta. Joskus asiat korjaantuvat vaikkei mitään tekisikään. Tsemppiä! 

Pakko jaksaa, mutta en sano ettenkö ole uupunut. Hanki jotain juttuja jotka vie mielen pois murehtimisesta. Itse virkkaan.

Jep, itselläni on ollut lapsesta asti voimakkaita pakkoajatuksia, eivätkä ne mihinkään positiiviseen tietenkään liity. Lääkitys auttaa jonkin verran, loppu ollut sietämistä jo yli 40 vuotta. Välillä se uuvuttaa sen verran, että joudun vetämään kaiken psyykkisen kuormituksen niin minimiin kuin mahdollista. 

Vierailija kirjoitti:

Elämässä on aina ongelmia. Mutta ne eivät välttämättä ole äärimmäisiä katastrofeja jollaisena ne ennen tuntuivat olemaan. Opettelin suhteellisuutta. Ja ongelmat kannattaa kohdata ihan selkä suorassa ja huomata että niistä selviää tai etteivät ne niin suuria olleetkaan. Huolestuminen ennakkoon on ajanhukkaa eikä auta. Joskus asiat korjaantuvat vaikkei mitään tekisikään. Tsemppiä! 

Et ole älykäs ihminen 

Vaikeaa on. Sen lisäksi että ajattelen ja pelkään aina pahinta, puolisoni vielä vahvistaa näitä ajatuksia. Teini puolestaan kiukuttelee ja painaa koko ajan minua alaspäin. Päivä kerrallaan mennään ja haetaan lievitystä tuskaan sieltä mistä milloinkin irti saa. Onneksi osaan tarttua hetkeen koska elämää ei voi suunnitella kovinkaan paljoa eteenpäin puolison ja teinin takia.

Ap, mulla on sama.  Ja tiedän itsekin, että tämmöinen automaattihuolestuminen/huolehtiminen rassaa eikä ole millään tapaa järkevää. Minulla ei myöskäänn ole suhteellisuudentajua näissä asioissa: pikkuasioiden hoitumisesta huolehtimiset ovat yhtä suuria ahdistuksen lähteitä kuin joku oikeastibiso ja tärkeä asia. Tämäkin osoittaa, että huolehtimiseni on irrationaalista. 

Mutta en mahda sille mitään. Joskus olen ollut tietämätön melko merkittävistäkin asioista, joista olisin kehitellyt kauheat skenaariot ja huolenaiheet, jos olisin tiennyt. Silloin olen lopulta tyytyväinen, että olen ollut pimennossa. Olenpa säästynyt edes joltakin huolenaiheilta.

Tässä on takana sellaista, että suhtaudun _kaikkeen_ huolestuneesti. Siksi en pidä juurikaan yhteyttä esim. aikuisiin lapsiini. Jos tietäisin enenmmän heidän elämästään, en muuta tekisikään kuin pohtisin tykönäni kaikkea heitä koskevia huolia. Aarrghh. 

Kun mun kotona tehtiin remonttia, olin aluksi huoleton ja tyytyväinen.

Kun näin, miten holtittomasti remonttia tehtiin, huolettomuuteni loppui kuin seinään. 

Jouduin valvomaan työn jälkeä ja jokaisen työvaiheen. Aina, aina oli huomauttamista. Työntekijöiden asenne oli ylimielinen, eikä kanssani kommunikoitu kuin v*ttuilemalla. Pomonsa kautta asiat hoituivat joten kuten eteenpäin, ja virheet/puutteet korjattiin. Mutta oli kyllä semmoinen souvi, etten enää ryhtyisi. 

Kun omalla vastuulla on paljon asioita, muidenkin kuin omia, se voi käydä raskaaksi.

Miksei voisi vain robottina suorittaa ja toimia loogisesti; miksi siihen pitää tullla lisäksi tunteilu, s.o. hermoilu ja hätäily?

Kun olin nuori, suhtauduin melkein kaikkeen hyvin huolettomasti. En tajunnut, että olisi ollut parempi tehdä x ja ennakoida miten välttää y.  Menin elämässä vaan kommandona eteen päin.  Tulihan mulle sitten ihan järkyttäviäkin seuraamuksia, hyvä ettei henki mennyt. Mut ei mennyt. ;-)