tyhjyyden suunta

Kaiken sen perusteella, mitä tiedän elämästä, tiedän vain sen että maailma on erittäin monimutkainen paikka, ja mitä vanhemmaksi tulen, sen enemmän ymmärrän, että en ymmärrä mitään ja haluaisin olla kaiken ulkopuolella. Siis sen tiedon määrä on jo ylittynyt, mikä syö onnellisuuttani. Ajat sitten. Tunnen olevani täysin yksin tässä maailmankaikkeudessa.

Jo monet muinaiset kulttuurit tunnistivat tämän ilmiön. Mitä enemmän alat ymmärtää, sen enemmän olet yksin. Sen enemmän alat kantaa "auraa ja energiaa" ympärilläsi. Totuuden puhuja kivitetään. Ihmiset eivät halua seuraasi.

Toisaalta taas, alat itsekin nauttia itsesi seurasta. Alat haluta sitä yksinäisyyttä ja tyhjyyttä. Se on luonnollinen suunta.

Haluaisin vain "viljellä perunoita, soittaa nokkahuilua, olla hyvässä fyysisessä kunnossa, rakentaa talon itse ja olla kaiken ulkopuolella." 

Edellä mainitut olivat vain vertauskuvia. 

En kiistä sitä että enkö haluaisi vierelleni mukaan kanssakulkijaa. Mutta se, että tapaisin tällaisen ihmisen, joka on ajautunut tähän samaan... Ja että voisimme olla viehättyneitä toisistamme ja että saisin kokea hänen kanssaan rakkautta ja luottamusta... Sen todennäköisesti on piirun verran lähellä mahdotonta. Eikä sellainen tule, jos sellaista tavoittelee. Silti minussa elää inhimillinen ihminen joka tuntee ja haluaa elää. Rakastaa ja luottaa. Kuten meissä kaikissa.

Haluan olla rehellinen. Fyysiset tarpeet ovat mitä ovat. Mutta se, että tunnet rakastavasi, olevasi rakastettu, ja tunnet täydellistä luottamusta toiseen ihmiseen. En kykene sitä sanoin kuvaamaan. Mikään ei voi korvata sitä tai päästä lähellekään.

Tiedän - ja tiesin sen aina - olen kuin musta piste valkoisella pohjalla. Omituinen. Outo. 

En kuitenkaan valinnut syntyä, vaan kaikki tämä oli ylhäältä annettu. Helpoksi eivät tehneet. Elämä ei ole ollut helppoa.

Pelottavinta elämässä ja kaikessa ei ole se, että ei ymmärrä. Pelottavaa on, kun alkaa ymmärtää. Haluaa että ei ymmärtäisi. Muttet voi sulkea sitä Pandoran lipasta enää kun olet sen avannut.