itsensä korottaminen

ettei ikinä tee vastapalvelusta, niin mitä ihmeen tyydytystä tai palkkiota se avulias muutakaan voi sitten saada kuin luomalla itsestään avuliasta kuvaa?

eliniän kestävästä kiittämättömyydestä tekee mieli joskus nostaa oma häntä. :(

Jokin tarvehan siinä taustalla on että pitää aina olla auttamassa ja olemassa tärkeä , vaikka ei olisi edes pyydetty apua. Jotain mätää sellaisesa on myös minun mielestäni. Se kertoo enemmän tuon ihmisen omaista sisäisistä ongelmista kuin todellisesta auttamisenhalusta. Itsellän on läheisenä muutama tällainen sädekehä pään päällä kulkeva ihminen joita oikeastaan kukaan ei edes läheisesti tunne. En viitsi enää edes yirttää korjata ihmisten käsitystä. Jotta voisi olla itse oikein hyvä, on jonkun muun siis oltava huono.

Onko sinulle vaikeuksia antaa itsellesi tunnustusta? Olen huomannut, että ihmiset, jotka eivät osaa kehua tarvittaessa itseään, ärtyvät helposti ihmisistä, jotka osaavat.

Tämä on myös kulttuurinen kysymys. Suomessa on vallalla asenteet, joiden mukaan vaatimattomuus kaunistaa, onni pitää kätkeä ja lahjakkuudella ei saa rehvastella. Kaikki eivät näitä arvoja kuitenkaan allekirjoita. Kannattaa miettiä, mitä mieltä itse on.

Välit poikki välittömästi. 

Ei enää lastenhoitoapua... koirakin saa ulvoa yksikseen ja nurmikko rehottaa. Tai sitten ihan itse teet. 

Miten tuollainen ärsyttää. Takana jokin tosi huono itsetunto? Ihmiset saa mulle kehua itseään ihan niin paljon kuin huvittaa, ei ärsytä tipan tippaa. 

Ja oisko tässä takana, että kokee ettet arvosta hänen auttavaisuuttaan ja vähän sitten tuo itseään tykö. 

Miksi muuten auttaa? Onko tekemisen puutteessa, ihastunut jompaan kumpaa teillä.. vai miten selität?

Vierailija kirjoitti:

Minulla on tuttava, joka on avulias ja ystävällinen ihminen. Häneltä saa lainata, häneltä saa lasten- ja koiranhoitoapua. Hän tulee vaikka leikkaamaan ruohosi, jos et kerkeä. Siis kaikin puolin ihana ihminen!

Mutta. Jotenkin se koko ihanuus kärsii kovasti siitä, että hän itse puhuu hyvin usein siitä, miten mahtava tyyppi on. Kuinka häneltä saa avun jokainen avuntarvitsija ja kuinka anteias hän on, kuinka ei rahassa laske sitä, miten paljon on ihmisten hyväksi tehnyt. Töissäkin hän on kaikkien oikea käsi jne.jne.

En voi sille mitään, että oma reaktioni on pikkuhiljaa kasvava ärtymys. Minusta jos on avulias ja antelias, ei saisi mainostaa sitä jatkuvasti, korottaa itsensä tällaiseksi puolipyhimykseksi. Jokin tässä mättää.

Mutta kuka kissan hännän nostaa jos ei kissa itte. Auta sinäkin muita niin voit sitten kertoa siitä muille. Mitä pahaa siinä on että kertoo mitä on tehny jos hän kerran on auttanu toisia. Ottakaa  mallia.

Miksi suomessa aina pitäsi olla niin kauheen vaatimaton joka asiassa. Jos on aihetta ylpeillä niin sitten ylpeilee.

Hädässä ollessaan ei kukaan laskisi millä motiivilla autetaan.  Autoin parasta ystävää vipillä kyllä heti oltiin sanomassa, nöyryytän häntä.  Onko auttaminen siis kirosana?

Ymmärrän ap:n ärtymyksen. Ystävä todennäköisesti kuuluu niihin ihmisiin jotka hallitsevat muita hyvyydellään.

Tottakai pitää iloita ja olla terveellä tavalla ylpeä itsestään mutt todellinen itsensä jatkuva kehuminen ja muiden muistuttaminen siitä kuinka avulias ja ahkera onkaan ei ole normaalia eikä millään tavalla kaunista.

Usein tällaiset ihmiset eivät edes halua ottaa apua vastaan muilta koska se nostaisi muita heidän tasollensa ja sitähän he eivät halua, heidän pitää olla parempia kuin muut.

Tää on tätä nettilöpinää. Kukaan ei tiedä mit oikeasti kävi.

Olen ollut monta kertaa todistamassa naisen huonoa itsetuntoa, kuinka on pitänyt jälkeenpäin haukkua joku henkilö, joka ei ole tehnyt mitään pahaa. Kunhan on vaan ärsyttänyt joku piirre, jossa itsellä on ollut heikko kohta ja siksi se on tuntunut niin pahalta.

Tällasita tulee todistettua hyvin paljon. Hyvin harva ihminen mainostaa oikeasti mitään asiaa jatkuvasti. Se vaan joistakin tuntuu siltä, kun heillä on arka paikka siinä kohtaan.

Terveellä itsetunnolla varusteltu ihminen ei ärsyynny helposti toiseen ihmiseen ellei toinen ole jollakin tavalla hyvin ilkeä.

Toiset tulkitsee mitä ihmeellisemmät asiat itsensä korottamiseksi. Esim sen että katson telkkarista lähinnä uutiset ja luontodokumentteja. Tai sen että ulkoilen lasten kanssa joka aamu klo 9. Ap.n tapauksesta ei voi sanoa kehuiko kaveri ylenpalttisesti itseään vai kertoi, että hän auttaa jos vaan joku tarvii.

Joo ei me tiedetä puhuuko ap totta vai ei mutta se on totta että jotkut ihmiset tekevät tuota mitä ap kuvasi. Ja niiden lähellä on paha olla eikä se johdu omasta ilkeydestä tai huonommuudentunteesta.

Jos hyvästä sydämestä auttaa ei tee siitä numeroa, varsinkaan jatkuvaa.

samaa mieltä kun kommentoija 10.

Yritä auttaa häntä. Kysy mitä apua voisit antaa. Sitten voisitte sanoa hyvä me!

Seurustelin vuoden miehen kanssa josta kuulin aluksi ainoastaan hyvää. Kaikki pitivät hänestä työmaalla johon menin. Etenkin naiset. Kehuttiin kuinka hän AINA auttaa kaikkia. Siltä vaikuttikin, olihan hän talon huoltomies. Oikein hiljainen ja hymyilevä ja reipas työntekijä. Alettiin seurustelemaan ja lopputulos oli ettei hän tehnyt tätä muun takia kuin korottaakseen itseään, suojellakseen haurasta itsetuntoaan pettymyksiltä. Näin nopeasti kerrottuna siis. Todellisuudessa hän korotti itseään muiden kustannuksella. Eniten sitten lopulta minun. Manipuloi, kehui itseään joka käänteessä, auttoi minua mutta samalla halveksija haukkui joka käänteessä. En osannut yllättäen enää monta enkä edes tiskata. Lapseni olivat pahinta pohjasakkaa ym kamaluuksia. Narsisti myös. Kärsin valtavasti tuon vuoden aikana ja meni kauan että tajusin kaiken arkisen käytöksen töissä olevan suojakeino hänelle ja feikkausta. Jaksoin onneksi lähteä. Että kyllä se totta on, omakseen hyvä, täytyy jonkun muun olla huonompi.

No, onhan tuollainen lievästi ärsyttävää varmasti, mutta jokaisella meillä on omat ärsyttävyytemme. Itselleni tuon lajin ärsyttävä piirre olisi sellainen, jonka kanssa voisin hyvinkin elää. 

Leuhkiminen, leuhkojen ihmisten seurassa nousee kysymys: miksi he jatkuvasti, tauotta kehuvat itseään? Kukaan ei ole epäillyt (saati vähekysynyt) leuhkijoita ihmisinä, heidän osaamistaan, kykyjään lähtökohtaisesti. Kuitenkin leuhkalla ihmisellä on jatkuva tarve leuhkia itseään, ominaisuuksiaan, harrastuksiaan, välineitään, esineitään, saavutuksiaan.

On hämmentävää olla leuhkijan seurassa - myös tylsää, koska huomio leuhkijalla on 100% itsessä. Hämmennys syntyy, kun miettii, että mitä varten leuhkija leuhkii? Odottaako hän, että yhdyn kehuihin? Kehunko maasta taivaaseen miten mahtava tyyppi, hieno, jne. hän on?

Olen sitä mieltä, että leuhkijan itsetunto on erilainen kuin ei-tarvetta-leuhkimiseen- ihmisen. Onko se hyvä vai ei - en osaa sanoa. Kokemuksesta tiedän, että leuhkijavanhempi kasvattaa leuhkan lapsen. (Tunnen erään isoisän, joka on laajasti tunnettu "lesoudestaan". Murresana Itä-Suomesta. Samoin hänen poikansa ja pojantyttärensä. Mielenkiintoista havaita sama käytös ja malli sukupolvelta toiselle).