Lue keskustelun säännöt.
Kauhujuttuja pikkulapsi-iästä
17.08.2011 |
Kauhujuttuja synnytysestä -ketju herätti ajatuksia.
Itse en onneksi joutunut pahemmin kuuntelemaan mitään kauhujuttuja synnytyksistä, ihan vain niitä realistisia, kuinka etenkin ensisynnytys voi helposti kestää hyvinkin pitkään, voi olla todella kivuliasta jne.
Mutta vauva-ajasta sitten sainkin kuulla vaikka mitä kauhutarinoita. Kuinka vauva on valvottanut ensimmäisen vuoden, itkenyt ympäri vuorokauden koliikkikipuja ja elämä on ollut vauvan kanssa todella rankkaa ja vaativaa (enkä siis epäile tätä laisinkaan).
Lähes jokaisen sanoi "se ensimmäinen vuosi vauvan kanssa on kaikista rankinta".
Mutta miten kävikään.
Synnytykseni oli todella helppo ja kaunis kokemus. Kesti kokonaisuudessaan neljä tuntia, supistukset olivat todella siedettäviä, ponnistus kesti alle minuutin ja oli täysin kivuton, ja selvisin ilman epparia ja repeämiä. Synnytys oli todellakin kohdallani harvinaisen helppo!!!
Ja vauva-aika.
Ensimmäisen vuoden vauva vain nukkui ja söi, ja oli itse tyytyväisyys. Alusta asti sain nukkua kaikki yöni kunnolla, sillä vauva heräsi syntymästään asti vain kerran yössä syömään, ja 6kk ikäisestä alkaen nukkui kokonaiset 12h yöunet kertaakaan heräämättä. Siihen päälle sitten vielä pitkiä hyviä päiväunia ilman nukutuksia ja hyssyttelyä. Ei koliikkia, ei itkua. Pelkkää hymyä ja tyytyväisyyttä. Viihtyi ja nautti elämästään, ja se ensimmäinen vuosi oli aivan liiankin helppoa ja mukavaa.
Mutta sitten se elämä romahti niissä pilvilinnoissa. Miksei kukaan ollut IKINÄ kertonut, mitä se elämä lapsen kanssa voi olla 1,5 - 6-vuoden iässä??? :( Suoraan sanottuna elämä lapsen kanssa muuttui yhdeksi helvetiksi. Lapsen oma luonne ja temperamentti alkoi tulemaan esiin pikkuhiljaa 1-vuoden iän jälkeen, ja 1,5-vuotiaana alkoi ensimmäinen uhma. Siinä me 3 vuotta esim. yöt valvotella, kun lapsi kirkui ja karjui (ei itkenyt) kaikki yönsä vain uhmatakseen. Nukkui max. vartin pätkiä, ja taas jatkoi huutoa. Siinä lopulta käytiin kaikki unikoulut, sairaalat ja lastenkääkärit läpi, ja diagnoosi oli vain "täysin normaali ja terve, mutta hyvin vahvan tempperamentin omistava lapsi". Päivisin kun asiat eivät menneet lapsen kanssa siten kun hän itse olisi halunnut (esim. kun aamupalaksi ei saanut spagettia, vaikka sitä pyysi), niin se yksittäinen pettymys laukaisi aina kahden tunnin raivokohtauksen, joka sisälsi karjumista ja tavaroiden heittelyä. Ja jotta tavaroiden heittelyn sain estettyä (kiellot eivät auttaneet), niin lasta joutui pitämään tiukasti sylissään sen 2h, kunnes lopulta luonne antoi periksi ja lapsi rauhoittui. Lapsen luonne oli koko tuon 1,5 - 6-vuoden ajan niin räjähdysaltis, että sitä tuli monet itkut itkettyä, ja oli vaikea hillitä omia vihan tunteita omaa lastaan kohtaan. Apua hain joka suunnalta, mutta aina sama diagnoosi; täysin normaali ja terve lapsi. Tempperamenttia vain löytyy "hivenen" normaalia enemmän.
Tässä oli nyt vain pintaraapaisu siitä, mitä se elämämme oli. :( Mutta se oli niin järkyttävää ja vaikeaa, ettei sitä pysty edes kuvailemaan, eikä kukaan meinaa uskoa.
Toinen lapsemme syntyi kun esikoinen oli 2 vuotta, ja myös hänen synnytyksensä oli vieläkin helpompi kuin esikoisen, vauva-aika hänen kanssaan myös yhtä helppo, ja ONNEKSI myös se varhaislapsuus jatkui normaalin helppona. Kaikki aika kun meni päivisin esikoisen kanssa taistelussa. :(
Päiväkodissa ja kylässä, kaupoissa yms. esikoinen oli äärimmäisen kiltti, hyväkäytöksinen ja helppo. Aina ainahan hän on ollut äärimmäisen fiksu lapsi. Se äärimmäisen voimakas temperamentti ja uhma keskittyi ainostaan kotiin ja omiin vanhempiin.
Onneksi saimme sitten huilitaukoa lapsestamme aika ajoin, esim. mennessään hoitoon isovanhemmille, jossa hän taas käyttäytyi todella kauniisti ja kiltisti täysin ilman uhmaa. Eli sitä kehtasikin antaa lapsensa hoitoon, jotta itse sai levätä.
Onneksi viimein, viimein esikoisen uhma laantui ja oppi käsittelemään temperamenttiaan kouluikään mennessä!!! :) Nyt on kaksi vuotta mennyt ihanan tasaisesti. Lapsi on edelleen hyvin temperamenttinen, voimakastahtoinen, ja hakee/testaa rajojaan koko ajan, mutta ilman raivokohtauksia, pystyy tottelemaan meitä vanhempia (vaikka vaatiikin äärimmäisen tiukkaa kuria), on äärimmäisen fiksu ja hyväkäytöksinen, rehellinen ja oikeudentajuinen ja 5-vuotiaana esikoisemme onneksi viimein alkoi taas nukkumaan yönsä heräämättä ja huutamatta (eli me vanhemmatkin saamme nukkua yömme hyvin, ja sillä on suuri merkitys jaksamiseen).
Eli se mitä hain tällä kertomuksellani takaa, niin voi kumpa minulle olisi edes joku etukäteen kertonut, miten vaikeaa se vanhemmuus voi lapsen kanssa olla sen vauva-ajankin jälkeen. Kaikki vain puhui siitä vaativasta vauva-ajasta.
Tämä vaikea pikkulapsivaihe tuli minulle täysin puun takaa. Olinhan tietenkin tietoinen lapsen eri uhmakausista, mutta se millaista se voi pahimmillaan olla, tuli aivan puun takaa. Meillä kun se äärimmäisen vaikea uhmaikä kesti yhtäjaksoisesti 4,5 vuotta!!! :(
Saa nähdä, mitä murrosikä sitten tuo esikoisellamme tullessaan... ;)
Kommentit (5)
niin paljon erilaista hyvää tai raskasta vastaan, että en usko kenenkään oikeasti kykenevän varautumaan kaikkeen, vaikka moni sanookin, että kyllähän sitä tietää mihin ryhtyy, kun lapsia hankkii. Eikä todellakaan tiedä, lapsia ja tilanteita on niin erilaisia. Ja vaikka tietäisi se on ihan eri asia tietää kuin kokea ja elää ne ongelmat.
Mulla ei onneksi ole oma lapseni tuollainen, mutta veljeni oli melkein yhtä paha. Ja tiedän, että jos tuota ei ole nähnyt tai kokenut, sitä ei todennäköisesti todellakaan ymmärrä. Itse osaan arvostaa sitä kuinka helpolla pääsen oman uhmaikäiseni kanssa, joka uhmaa vain ihan normaalisti, vaikka moni pitääkin lastani raskaana vilkkauden vuoksi ja pitäisi tavallisia uhmaraivareitakin raskaina. Mutta olen nähnyt mitä se voi olla todella tempperamenttisen kanssa, joten tämä tuntuu helpolta.
Oma veljeni on nyt jo aikuinen, ja jos helpottaa, niin hänellä ainakaan ei ollut koskaan paha murrosikä. Omapäinen, mutta järkevä, joten ei tehnyt mitään idioottimaisuuksia. Tosin jos olisi jotain saanut päähänsä, vanhemmilla olisi ollut aika vähän mahdollisuuksia sitä estääkään. Mutta toisaalta ei hölmöillyt kaveriporukan mukanakaan, kun ei hänen päätään kääntäneet kaverit yhtään sen enempää kuin kukaan muukaan. Eli teini-ikä voi mennä paljon helpommin, ainakin jos lapsella itsellään on järkeä päässä siinä vaiheessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Juuri näin! En sitten tiedä miksei näistä asioista puhuta. Fakta on se, että lapsen kasvaminen vauvasta koululaiseksi ja teiniksi sisältää todella monia ja erilaisia vaiheita. On ihan turha kuvitella, että jonkun vaiheen lopuksi "kaikki helpottaa".
"pienillä lapsilla on pienet murheet ja isoilla isot murheet".
Onhan se vähän niinkin. Mutta silti ärsyttää joka kerta niin hitosti kun sanoo tuon. Ihan kuin minun pitäisi tässä odottaa niitä murrosiän huumekokeiluja ennekuin saan sanoa mitään kriittistä. lapsen kasvattaminen on haastavaa ihan joka vuosi.
Niin monet kerrat olen kuullut neuvola, miten kannattaisi kasvattaa, niin olisin välttynyt siltä ja siltä...
Aluksihan se tietenkin loukkasi ja itkin huonommuuttani monet illat. Mutta onneksi ajan kanssa opin ymmärtämään, että vaikka olisin ollut mikä superkasvattaja Sinkkonen-Tahkokallio, niin lapseni temperamenttiin en voinut vaikuttaa millään tavoin. Onneksi meillä oli (ja on edelleen) aivan ihana lastenlääkäri, joka jaksoi valaa uskoa ja muistuttaa, että kaikki lapset ovat erilaisia ja juuri oikeanlaisia sellaisinaan.
Meillä oli äärimmäisen vaikeat vuodet lapsen kanssa (ja saa nähdä mitä tulevaisuus voi vielä tuoda tullessaan), mutta nyt hymy huulilla kuuntelen, kun nämä silloin aikoinaan lapsettomat tuttavat taistelevat vanhemmuuden vaikeiden asioiden kanssa. Kenellä on haastava vauva-aika, ja kenellä taas oikea tyranni-taapero. Sitä ei voi kuin korkeintaan todeta; lapset on lapsia, ja jokainen niin erilaisia, tekee sitä niin tai näin.
:)
ap
Vauva-aika ei ole raskainta. Vauvan kanssa pärjää jos pystyy heittäytymään odotuksettomaan tilaan ja ottamaan hetken kerrallaan (ja jos ei ole pieniä isosisaruksia joita pitää MYÖS hoitaa, koska se voi kyllä olla raskasta mutta silloinkaan raskasta ei ole varsinaisesti se vauvan kanssa oleminen, vaan se että ei ole aikaa muuhun).
Raskainta on 1-2 (tai 3) -vuotiaan kanssa oleminen, kun lapsi on koko ajan menossa juoksujalkaa ja kädet ojossa maailmaan mutta ei osaa vielä varoa tai harkita yhtään mitään itse. Eli jatkuvasti pitää olla katsomassa, varmistamassa ja seuraamassa. Eikä tuonikäisestä vielä ole itselle mitään älyllistä seuraa, vaikka ovathan he ilahduttavaa katsottavaa kun kokevat kaiken niin vahvasti ja ovat jatkuvasti ilahtuneita.
Mutta raskasta se on.
Juuri näin! En sitten tiedä miksei näistä asioista puhuta. Fakta on se, että lapsen kasvaminen vauvasta koululaiseksi ja teiniksi sisältää todella monia ja erilaisia vaiheita. On ihan turha kuvitella, että jonkun vaiheen lopuksi "kaikki helpottaa". Erilaisia haasteita tulee vastaan yksi toisensa perään ja riippuu hyvin pitkälle perhetilanteesta, perjeenjäsenten eri temperamenttityypeistä ja muistakin tekijöistä miten näistä vaiheista kukin selviää. Se mikä on yhden lapsen kohdalla oli helppoa, voi toisen kanssa olla vaikeaa.
Minulla on yksi lapsi jo koulussa, toinen eskarissa. Voin rehellisesti sanoa, että iloitsin vilpittömästi ilman haikeuden häivää kun ensimmäinen lapsi meni eskariin. Taapero- ja leikki-iän jatkuva hoivan tarve ei tosiaan ollut minun juttu. Sen sijaan molempien lasten vauvavuodet olivat mahtavia! Nautin niistä todella.