Yksinhuoltajana parisuhteessa

Monesti tällaisten ongelmien taustalla on täydellinen kommunikaation puute. Onko todella niin, ettette pysty puhumaan yhtään mistään riitelemättä? Omalla tavallaan sinun miehesi on myös oikeassa, kuten ehdottomasti myös sinäkin. Teillä on kaksi näkökulmaa ja mielipidettä asioihin ja jos te tiiminä / perheenä aiotte jatkaa, kyllä te ehdottomasti tarvitsette yhteiset tavoitteet.



Mitkä asiat teillä on hyvin?

ei siihen muu auta, kuin keskustelu, keskustelu, keskustelu!!!

Koeta puhua asioista esim. niin että mitä jos.. Eli mitä jos hän sairastuu ja työ loppuu?? Tai että jos teitä ei olisi niin mitä hän elämässään muuttaisi? Kokeile myös sitä että joskus et ole kotona kun mies tulee kotiin.. Miltä se tuntuu? Kysy miltä tuntuu tulla tyhjään kotiin??

Ei tuosta ole ulospääsyä muuten kuin että mies tajuaa tilanteen itse. Meillä siihen meni 3 vuotta.. (Tosin mies ei ole yrittäjä!! ) Mutta sain asian perille kun raivosin yksi ilta koko ajan. Kerroin niin paljon ja monin sanankääntein miten poikki ja rikki olen, että meni perille.

ja puhelimet kotiin! Mukaan prepaid, jonka numeron vain läheiset tietävät!



Yrittäjänkin täytyy oppia arvostamaan itseään (ja perhettään) ja delegoida jotain muille! Vaikkapa sitten rahaa uhraten; tässä tapauksessa rahalla saa aikaa...

toivottavasti miehesi on samaa mieltä, että tarvitsette yhteistä aikaa!



Itselläni on melkein sama tilanne; yhteinen yritys, lapsia 3, minulla konttorihommat ym. ja miehellä sata muuta... Syyslomalla matka Egyptiin, ja siihen asti täytyy sinnitellä...



Arki on rankkaa, nytkin mies oli päivän töissä ja lähti vielä yöksi tuuramaan omaa työntekijää kun ei saatu ketään.... Mutta nuo lomamatkat on meidän henkireikä! Heinäkuussa yksi 10 päivän reissu, lokakuussa 8 päivää ja tammikuussa viikko, Jouluna ym. parin päivän vapaat. Niillä on pakko jaksaa!!!

Ei sitä voi etukäteen tietää millaista arki yrittäjämiehen kanssa on ennenkuin itse sen kokee. Ja vielä ennen lapsia arki ei tuottanut vaikeuksia kun vastasi vain itsestään. Mutta lasten synnyttyä perhe sitoo äidin todella tiukasti kiinni arkeen, lastenhoitoon ja kotitöihin.

Lomaa on kokeiltu, viikko meni kivasti mutta sen jälkeen kaikki oli taas niinkuin ennen... Keskustelut ei onnistu, yritän mutta vastauksena on joko rähinää tai mykkäkoulu. Minä en kuulema ymmärrä kun minun ei arvitse koskaan tehdämitään, hän tekee rankkaa työtä. Ei mies välitä jos tulee "tyhjään kotiin", sitten kun hänellä on joku työ missä tarvitsee apua niin vasta huomaa jos puutun paikalta. Muuten nauttii vaan siitä rauhasta kun saa olla yksin. Tänään illalla taas linnoittautui olohuoneeseen katsomaan telkkaria ja halusi olla yksin (taas syynä se että minä saan kuulema levätä aina päivisin kun lapsi nukkuu päiväunet), ja minä olin taas koko illan lapsen kanssa kahdestaan...

meillä on elämä ollut tuollaista jo viimeiset kymmenen vuotta. Aluksi jaksoin, koska ajattelin, että mitä enempi teen "töitä" miehen ja kodin eteen, sitä enempi hän huomaa kuinka paljon hänestä välitän. Joskus yritin kysellä vapaa-aikaa ja vastaukset ja käytös oli ja on aina samoja kuin omallasi. Pyysin usein äitiä avuksi, että onnistuin edes joskus pääsemään yksin jonnekin. Lapset (meillä on kolme) olivat aina siellä missä minäkin.



Viiden vuoden jälkeen sairastuin fyysisesti vakavasti. Silloin ajattelin, että nyt mies viimeistään huomaa kuinka tarpeellinen hänelle olen ja kuinka ison työn olen kotona tehnyt. Mutta ei! Hän pyysi äitini avuksi kotiimme aina niiksi ajoiksi, kun itse olin sairaalassa (ja olin siellä paljon). Ja kun vihdoin ja viimein pääsin vähän parempaan kuntoon, hän tietty oletti minun jaksavan taas alusta saman arjen. Olinhan saanu vaan maata ja olla sairaalassa yksin ihan tarpeekseni!



No jatkoin taas samaan malliin tehden ihan kaiken hänen puolestaan ja hänen ja perheen eteen. Koskaan ei kuulunut kiitosta tai kehuja. Joku vieras jos joskus huomautti hänen "välinpitämättömyydestään", mies kuittasi sen sillä, "ettei vaimoa kannata liikaa kehua, koska kehitys loppuu. Saattaapa jopa ylpistyä liikaa!"



Tätä kuuntelin viimeiset pari vuotta kunnes nyt aloitin opiskelut ja vein lapset hoitoon. Tuntuu, että taas jaksaa kotonakin paremmin, kun on itsellä myös jotain omaa elämässä. Lapset on tykännyt olla hoidossa joten senkin takia on hyvä mieli. vaikka aluksi olikin huono omatunto heidän sinne "joutumisestaan".



Muuten meillä tilanne on tänä päivänä sellainen, ettei miehen kanssa montaa sanaa päivän aikana vaihdeta. Ei riidellä mutta ei ole mitään asiaakaan. Hän pahoitti mielensä opiskelujeni aloitamisen takia, koska pelkää etten jaksa molemipia, kotia ja koulua. Mutta tällä ilolla ja onnella mitä koulusta saan, tiedän, että jaksan.



Muutaman vuoden kuluttua mulla on oma ammatti ja tiedän pärjääväni yksinkin, mikäli niin silloin haluan. Mies ei pärjää ikinä mutta saapa sitten seuraava tulla jatkamaan tätä meikäläisen pestiä. Sellainen kai on jo oven takana odottamassakin, koska kummasti on viime aikoina miehen iltatyöt ja -palaverit ja tennistunnit lisääntyneet. Yhden kerran oli jo jopa ihan koko yön kestävä "palaveri"...



Ja juu on yritetty matkoja, lomia yms. Keskustelujakin on yritetty mutta mitään niistä ei tule. Miehen mielestä ei hänellä ole mitään ongelmia, kaikki on ihan hyvin ja mä itse teen asioista ihan liian vaikeita.



Miksi mä jaksan, on varmaan suurimmaksi osaksi se häpen tunne mitä erosta luulisin kokevani. Kaikkien sukulaisten ja ystävien utelut ja suhtautuminen. Joku voisi myös sanoa, että jaksan rahan takia. Totta toinen puoli siinäkin. Tällä hetkellä opiskelijana en pärjäisi kolmen lapsen kanssa. Mutta vaikka mies tienaakin hyvin, niin meillä kyllä esim. ostetaan lasten vaatteet käytettyinä, samoin kuin ne vähät omani ostan halvimmalla mistä ikinä saa. Mitään ylimääräistä mulla ja lapsilla ei ole, koska miehen mielestä kaikkea ei tarvii saada. Itselleen tietty hankkii melkein kaiken mahdollisen uutena ja kalliilla mutta hänhän onkin ihan itse rahansa tienannut.



Että siis, jos ap saat miehesi muuttumaan, niin kerro se keino joskus täälläkin. Mä koitan ottaa vinkistä vaarin!

Mulla on kans yrittäjämies. Töissä on 6 päivänä viikossa plus 7päivää viikossa/24h päivässä on lähtövalmiudessa. Eli jos aion käväistä vaikkapa asioilla yksin on siitä erikseen sovittava etukäteen :(



Meilläkään ei mies oikein tunnu ymmärtävän tilannetta. Hän aina väittelee vastaan ja on tosi hankalaa saada sovittua jostain omasta menosta, esim. lääkärissä käynnistä ilman lapsia.



Itse olen ratkaissut asian niin että sitten elän kuin yksinhuoltaja. Lapset kulkevat mukana joka paikkaan: käydään ostelemassa äidille ja lapsille vaatteita ja jääkaappiin ruokaa yhdessä. Ollaan se porukka jossa joku lapsista järjestää säännöllisesti äänekkään kiukkukohtauksen jollain julkisella paikalla :) - mutta en jaksa välittää paheksuvista katseista.



Mies saa tienata rahan perheelle, minä hoidan lapset ja kodin. Jos lapsilla on isäänsä ikävä mennään koko porukalla miehen työpaikalle "kyläilemään".



Ap, sinuna lopettaisin oman yritystoiminnan ja antaisin itselle ja lapsille vähän vapautta. Uskon että sun on turha odottaa miehesi auttavan sua lapsen/kodinhoitoasioissa. Niin ja menkää miehen työpaikalle yllätysvierailuille säännöllisesti :) Kyllä teistä vielä tiivis perhe syntyy...

vaan miehet kohtelee sua juuri niin huonosti kuin annat hänen kohdella. Näin se vaan menee, ikävä kyllä. Kokemuksesta tiedän että tilanteesta on tosi hankala päästä ylöspäin kun on ensin yrittänyt yhteisen sävelen löytämistä joustamalla itse niin että omat voimavarat ovat ihan lopussa.



Mutta, pistät ap vaan kovan kovaa vastaan. Ilmotat että et voi tehdä omaa yritystoimintaasi tällaisessa tilanteessa kun on toinen lapsikin tulossa. Ettei voimasi vaan riitä. Ja että miehen on nyt elätettävä koko perhe tai sitten osallistuttava nykyisiin töihisi jotta jaksat yritystoimintaakin.



t:7

ystävälläni oli sama tilanne miehensä kanssa kunnes miehen äiti kuoli (olivat olleet yhdessä 11 vuotta).

Silloin mies heräsi.

Ottaa nykysin perheensä huomioon paremmin kuin hyvin ja "uhrautuu" myös vaimonsa puolesta.



Tilanne siis voi muuttua, mutta riippuu tietty miehestä.

...aina lukiessani näitä kirjoituksia, että eikö teillä naisilla hälytyskellot soi, jos seurustelun alussa. Todennäköisesti työnarkomaanista miehestä on jo jotain viitteitä seurustelun alussakin. Ihmettelen kuinka naiset viitsivät perustaa tuollaisten miesten kanssa perheitä yleensäkään. Eivät ne miehet välttämättä muutu koskaan. Eivät ainakaan, jollei heitä pistetä seinää vasten.



T: Eräs kotona kotitöitä tekevä mies

vaan se, ettei mies arvosta puolisoaan! Yrittäjä joutuu tekemään pitkää päivää, se vain täytyy hyväksyä. Toisaalta yrittäjä kyllä kykenee ottamaan lomaa/ vapaapäiviä jos niin haluaa.



Mutta koskaan ei pidä hyväksyä sitä, että mies halveksii eikä arvosta! Miehesi mielestä et tee mitään ja sinulla on helppoa? Miehesi mielestä hänelle kuuluu rauhallinen hetki tv:n ääressä oven takana, sinulle ei?

Ja annat miehen kohdella itseäsi noin? Jos et tee asioille mitään niin uuvutat itsesi niin henkisesti kuin fyysisestikin.



Jos normaali keskustelu ei auta niin hakekaa keskusteluapua ulkopuolelta. Tai sitten varaat itsellesi parin päivän kylpyläloman ja ilmoitat vain miehelle, että lähdet pariksi päiväksi yksin huilimaan, koska kotona et pysty sitä tekemään. Ja lähdet myös. Kun mies on pari päivää vastuussa arjen pyörityksestä (tai joutuu hankkimaan jonkun pyörittämään sitä) niin ehkä vihdoin tajuaa sinunkin työpanoksesi.



Mutta älä jatka enää kynnysmattona, annat siinä myös huonon kuvan lapsillesi.



Ja ihan suoraan sanoen: töissä on helpompaa kuin kotona pienten lasten kanssa. Tätä ei vain moni mies tajua (ennen kuin kokeilee)

tekisi hyvää.



Tai oikeammin viikko. Musta kuulostaa siltä että pitää tehdä jotain radikaalia ja ehdottaisin, että mies ottaa vapaata vaikka viikon (tai puoli, sen mukaan miten on töitten puolesta mahdollista), ja sinä otat ja häivyt kylmästi paikalta koko siksi ajaksi ja jätät hänet hoitamaan yksin sen "helpon" kotonaoleilun. Et tee ruokia valmiiksi etkä valkkaa lapselle vaatteita ym. Tolkun ihminen huomaa jo parissa päivässä, miten rankkaa on, vähän yksinkertaisemmalla voi mennä pidempään.



Sanot ainakin miehelle, että sen on turha jankuttaa miten paljon lepoa päivässä saat, se ei voi sitä tietää ja sanella sulle sun tuntemisia (siitä miten rankkaa saa olla). Oliko sulla vauva tulossa? En edes aloita siitä miten raskaana ollessa rankkuustaso vielä lisääntyy kun kroppa kasvattaa uutta ihmistä.Jos sen saat miehen ymmärtämään niin fakiiri olet.



Jos tuota miestä siedät vielä niin sun täytyy vain toivoa että tulee tolkkuihinsa ja alkaa uskoa ja luottaa sun sanomisiinkin. Ei elämän pitäisi tosiaankaan olla mitään rankkuuskilpailua, siitä ei ala kuin alamäki.

ei sinua ymmärrä kukaan palkkatyöläisen vaimo, ei. Viikon lomat, ne voi unohtaa, firma pitää pitää pystyssä... ja usko pois, miehelläsikin on rankkaa. Lisäsyyllistäminen siitä, että ei ehdi olla lasten ja sinun kanssasi on vain pahasta.



Meillä ongelma on ratkaistu siten, että isommat lapset ovat hoidossa 5 h / pv ryhmiksessä, ja minä teen sinä aikana paperityöt, mies hoitaa firman. Näin edes illat jäävät suht vapaiksi tai ainakin osa illoista. Sunnuntaisin mennään mökille, jossa ei ole s-postia tai niitä kaikkia papereita (konttori on kotona), joten on pakko hiukan ottaa töihin etäisyyttä.



Meillä ainakin raha tulee sieltä firmasta, senkun kanssa koittaa muistaa, se auttaa jaksamaan täällä kotona. Ja lisäksi meillä eletään siten, että suunnitelmia en koskaan laske miehen varaan. On siis kaksi yksikköä: minä ja lapset ja sitten erikseen se mies. Me mennään lasten kanssa omia menojamme, mies osallistukoon jos ehtii/tahtoo, muuten emme pääse ikinä mihinkään (tämänkin ymmärtää vain himotyöntekijän puoliso). Ja ne kullanarvoiset mummot... ilman heitä ei mistään tulisi mitään.... Kiitos heille!!

mieheni kuitenkin arvostaa minunkin panostani ja muistaa aina kiitellä perhettään, esim. julkisesti.



Ja rahaa saan käyttää aina ihan vapaasti, oli sen sitten tienannut kumpi hyvänsä.