Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Mies sai raivarin ja aloitti terapian juuri kun oli tarkoitus muuttaa yhteen ja yrittää lasta.
22.08.2025 |
Seurustelua on nyt muutama vuosi takana ja olen huomannut, että miehellä on koko tuon ajan ollut arjessa isoja kuormittavia tekijöitä sekä niiden mukanaan tuomaa äreyttä ja ahdistusta. Mies on kiltti, huolehtivainen ja kantaa jatkuvasti huolta muiden asioista (usein omien asioidensa tai jaksamisensa kustannuksella), mikä vielä ennestään lisää hänen kuormitustaan ja herkkyyttään. Huomasin, että vaikka mies on noin yleisesti kovin vahvan ja määrätietoisen oloinen ja on tottunut aikalailla pitämään kaikki langat käsissään monessakin asiassa, hän unohtaa helposti itsensä ja ylittää omat jaksamisensa rajat. Olen maininnut useasti tästä, jopa joskus suojellutkin häntä, ettei itseään liikaa väsytä. Moni ei huomaa, että ulkoisesti vahvalta vaikuttava mies ei osaa aina sanoa ei, vaikka pitäisi eikä hän myöskään tuo omia tarpeitaan ja halujaan ilmi selvästi ja ääneen, vaan usein odottaa, että muut lukevat hänen ajatuksiaan tai pieniä sanattomia vihjeitä. Lopulta hän alkaa sitten väsyneenä esim. vanhempiaan autettuaan räyhätä kun voimat alkaa loppua, että ei ole ehtinyt tehdä omia juttujaan tai oman elämänsä eteen mitään koko päivänä, vain muiden juttuja. Mikä surullisinta, olen huomannut, että kaikki miehessä oleva hyvyys ja hyvät teot peittyvät tämän kaiken lopussa odottavan räyhäämisen alle. Unohtuu, että mies oli ennen räyhäämistä tasapainoinen, aikaansaava, kiltti, ihana, fiksu, järjestelmällinen ja kaikki langat hyppysissään, ja että mies auttoi tai ilahdutti useampaa ihmistä sinä päivänä (oman elämänsä, aikansa ja jaksamisensa kustannuksella!). Päälimmäiseksi jää vain ajatus siitä, että mies ensin auttoi tai ilahdutti, mutta onkin aivan hirveä ja räyhää.
Seurustelun alkuaikoina miehen hermot pysyivät kasassa muutamia pienempiä raivareita lukuunottamatta, joten luulin ensin raivarien olevan vain satunnaisia. Järkiperäisistä syistä omasta mielestänikin oli huolissaan mm. työasioista ja jo vanhusiässä olevien vanhempiensa pärjäämisestä ja hoidosta. Jaksoin sympata ylikuormittunutta miestä rauhoittumaan, mutta kun aloin huomata, että mies myös itse tosiaan luo ja aiheuttaa omalla toiminnallaan (itsensä unohtaminen, ei-sanan puuttuminen, omien rajojen asettamisen puute ja yliväsyminen) tilanteita ja sitten räyhää kaikille, alkoi symppaushaluni pikku hiljaa vähetä.
Viimeisen puolen vuoden aikana ja monen hänen elämäänsä liittyvän hankalan asian (mm. vanhempien tarvitsema apu) kärjistyessä mies alkoikin sitten saada raivareita yhä useammin. Nämä lyhyet mutta voimakkaat kilarit alkoivat tulla myös täysin puskista ja varoittamatta, siinä missä aiemmin tiesin, että jos mies ei saa tarpeeksi päivittäistä liikuntaa ja ulkoilmaa, äreysmittari alkaa nousta. Opin jo varhain, että liikunta auttaa miehestä stressin hallinnassa ja pitää raivarit poissa. Aloin itsekin väsyä ja ärtyä kun en enää jaksanut tuota jo joka viikkoiselta tuntuvaa kilareiden ja draaman määrää ja toistumista elämässäni.
Jatkuu...
Kommentit (19)
Kriiseilen tästä yhtäkkisestä muutoksesta isosti siitä syystä, että juuri näihin samoihin aikoihin ja ilman tuota isompaa raivarikuohahdusta meidän oli siis tarkoitus ja piti ja pitäisi jo olla kiireesti yhteen muuttamassa ja vauvaa suunnittelemassa, eikä aikaa ja varaa tällaiselle yhtäkkiselle "viivytykselle" ja suunnitelmien totaaliselle muutokselle ole. Kävin jo aiemmin kesällä aiheen tiimoilta hedelmällisyysmittauksessa, ja vaikka se olikin ok ja lievitti huoltani, olen silti huolissani siitä, että ikäni puolesta lapsenteon aikaikkuna alkaa olla jo hyvin kovasti kapenemaan ja sulkeutumaan päin. Muuttuneen tilanteen takia pohdinkin nyt vakavasti, onko viisainta erota ja yrittää etsiä uutta suhdetta ja perhe-elämää tunne-elämältään tasapainoisemman miehen kanssa.
Tuhlaanko aikaani, jos annan anteeksi ja jään odottelemaan nykyistä miestä ja tämän pään/elämän selkiytymistä? Voinko luottaa siihen, että raivarit loppuvat tähän? Entä jos eroan enkä enää löydäkään mistään perhettä kanssani haluavaa miestä? Entä jos olen sitten sopivan miehen löydettyäni jo auttamattomasti myöhässä enkä kykene enää lisääntymään? Entä jos seuraava vastaan tuleva miesehdokas paljastuukin vuoden, parin sisällä yhteiselämään ja perheeseen kykenemättömäksi?
Tilanne on vaikea, sillä en haluaisi tehdä väärää päätöstä ja jäädä pysyvästi ilman omaa lasta ja perhettä. Toisaalta en haluaisi myöskään päätyä tilanteeseen, missä kadun, että tein lapsen nykyisen miehen kanssa, jos mies vielä jatkaa lääkityksestä ja terapiasta huolimatta raivoamistaan. Ajatus siitä, että metsästäisin uutta suhdetta hirmuisessa kiireessä ja lapsenteko etunenässä, on minulle myös kovin vieras. Samoin ajatus siitä, että tekisin lapsen täysin yksin. Liekö minun elämäni mahdollisuudet saada lapsi olivat ja ovat tosiaan tässä?
Onko joku ollut vastaavassa tilanteessa ja siitä selvinnyt? Onko joku tehnyt lapsen miehen kanssa, jolla on tunne-elämän epävakautta? Miten siinä kävi? Onko joku vaihtanut miestä tasaisempaan ja saanut perhetoiveensa näin täytetyksi? Voiko kerran kunnolla raivostuneeseen mieheen vielä luottaa vai kannattaako juosta heti karkuun?
Toivon asiallisia vastauksia, sillä aihe on minulle jo valmiiksi ihan tarpeeksi kipeä ja herkkä.
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nyt täytyy kyllä myöntää etten jaksanut lukea ollenkaan ja veikkaan ongelmasi olevan jotain täyttä hevonvitunpaskaa.
Mene suihkuun ja nukkumaan. Huomenna töihin. Muuta neuvoa ei tule.
Mies ei sovi kumppaniksi eikä varsinkaan vanhemmaksi, koska reagoi stressiin raivoamalla.
Pelkäät syystä miehen muuttuvan väkivaltaisesti.
Mies luiskaan ja tervepäinen tilalle.
Mies yksilöterapiaan, sitten voisi harkita pariterapiaa myös. Raivokohtaukset eivät ole mistään kotoisin.
Ja jos raivoaa uudestaan, älä jää tilanteeseen. Harkitse eroa jos raivoaminen jatkuu.
Ja raivoavan ihmisen kanssa ei missään nimessä hankita lapsia. Koska sitten ne lapset saavat kärsiä siitä raivoamisesta,sinun lisäksesi.
What you see is what you get. Jos haluat tuollaista elämää itsellesi ja lapsillesi niin siitä vaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ehdotan, että eroat ja etsit tasapainoisempaa suhdetta. Jollet nyt välttämättä halua lopun ikääsi varoa toisen mielenmuutoksia ja mahdolliset lapsesi oppivat hissuttelemaam ja varomaan isäänsä ja hänen äkillisiä mielenmuutoksiaan.
Jäin vs. ihmisen kanssa suhteeseen ja hankimme lapsen, miehen käytös jatkui ja paheni, eskaloitui siihen pisteeseen että hän kävi kimppuuni pienen lapsen aikana. Ero kolahti automaattisesti.
Ota pienetkin merkit vakavasti että pahempaa on tulossa.
Lasten hankkimisen kannalta, uskon että tarvitset vakaamman miehen. Ja sellaisen, joka ei ole liian kiltti eikä reagoi stressiin raivolla.
Yksinkin on parempi kuin ihmisen kanssa joka on energiasyöppö. Ei ole naisen tehtävä parantaa aikuista miestä.
Yleisesti ottaen, vain harva ihminen on kypsä vanhemmaksi tässä maassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuo on miehesi tapa käsitellä hankalia asioita. Täysin sopimaton kumppaniksi ja isäksi, vaikka niin kovasti häntä kehutkin.
Teet kyllä elämäsi virheen, jos toteutat tämän miehen kanssa perheenlisäyshaaveesi. Jos vanhempien auttaminen kuormittaa häntä noin silmittömästi, miten mies voisi ikinä jaksaa lapsen ja perheen tarpeita? Mies ei ole siinä kunnossa, että voisi perustaa perhettä. Asetat itsesi vaaraan ja olisi vastuutonta tuottaa lapsi maailmaan noin turvattomaan tilanteeseen.
Mies terapiaan ja aikalisä kaikille suunnitelmille. Jos et voi odottaa, edessä on ikävä kyllä ero.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mies voi vähentää taakkaa ja stressiä. Jos elämästä tekee sellaisen enemmän. Meillä kaikilla on pitkä tie myös samassa asiassa. Hänellä on liikaa tekemistä tai vastuuta arjessa, kun voisi olla hänelle mieluista tekemistä tai olemista? Ja voi suhteuttaa asioita, ettei takerru vanhempien asioihin liikaa tai johonkin muuhun. Nuorena helposti ajatukset kiitävät tai jos joku tilanne ollut, tilanteita.
Älä hanki lapsia hänen kanssaan. Mieti, miten pelottavia ne hänen raivokohtauksensa tulevat lapselle olemaan. Omassa perheessäni toinen vanhemmista sai tuollaisia raivokohtauksia, elin lapsuuteni pelossa ja traumatisoiduin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos ja kun vauva itkee yökaudet eikä mies saa nukutuksi, niin kuinkahan purkaa väsymyksen? Ja keneen?
Olin parisuhteessa miehen kanssa, joka jaksoi näytellä sen maagisen 18 kk ja sitten alkoi paljastua, ettei osaa käsitellä pettymyksiä, väsymystä tai nälkää aikuisen ihmisen tavoin. Meillä ei ollut onneksi lapsia edes harkinnassa, joten oli helppo sanoa hyvästit sinä vaiheessa.
Jos tämä sepustus on ylipäätään totta, niin ei missään nimessä pidä tehdä lapsia tuollaisen miehen kanssa. Lapset on tuhat kertaa rasittavampia kuin iäkkäät vanhemmat. Ei se jaksa lapsia, usko hyvällä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No jos ja kun perhettä suunnittelet, niin mieti myös asiaa niiden mahdollisten lasten kannalta. Pienten lasten kanssa on takuulla ihan yhtä kuormittavaa kuin vanhustenkin ja ne ovat siinä 24/7. Jaksaisiko mies vaikkapa koliikkivauvan huutoa ilman pimahtamista? Miltä lapsista tuntuisi jos isä vähän väliä raivostuu maitolasin kaatuessa ja huutaa pelottavia juttuja pää punaisena? Tai lyö?
Moni mies on myös mukava ja avulias kunnes tulee lapsi. Sen jälkeen ei enää jaksa tsempata vaan käytös muuttuu huonompaan suuntaan. Vaimo on turvallisesti nalkissa lasten takia joten ei tarvitse enää olla kiltti.
Itse en ainakaan yhteen muuttaisi vuoteen tai pariin. Todennäköisesti unohtaisin lapsihaaveet tämän miehen kanssa, liian suuri perhehelvetin riski varsinkin niille tuleville lapsille kun kerran jo itsekin pelkäät.
Miehellä on se burnout. Hän on luonteeltaan yltiöhuolehtiva ja kun on loppuun palanut niin siksi räyhää. Ei siihen mitkään pillerit ja terapia auta. Se tarvitsee pari kuukautta sairauslomaa töistään ja niistä vanhemmistaan. Voisitko sinä esim ottaa kontolleni sen että tarkistat miehen vanhempien kotiavun olevan tarvittavan ja hoitaa kaiken viestinnän heidän kanssaan niin että miehen ei tarvitse heidän kanssaan viestitellä. Älkää nyt tähän tilanteeseen vauvaa vankikoneet. Mies voi tästä jopa seota. Esim tilanne hallintaan, mies lepolomalle ja vasta sitten puhutte yhteenmuutosta ja vauvasta.
Hienoa että on mennyt terapiaan kuitenkin ja voihan olla että saa siellä oivalluksia ja että se auttaa. Hän kuitenkin tiedostaa ongelmansa joten muutos on mahdollinen.
Itselläni on kokemusta tuon tyyppisistä miehestä. Suuttuu ihan suhteettoman paljon melko pienistä asioista ja nämä kilarit ovat tosiaan joka viikkoisia. Valitettavasti meillä tuo johti eroon koska raivokohtaukset vain pahenivat, niitä alkoi olla useammin ja muuttuivat tönimiseksi, seinien ja ovien potkimiseksi ja pelottavaksi huutamiseksi. Eron jälkeen edelleen mies suuttuu mitättömistä asioista ja vastuu lapsista on minulla 90% koska mies saattaa vihoissaan myös kadota yhtäkkiä eikä lastenhoitoasioita voi oikein sopia.
Tämä siis oma kokemukseni mutta exäni ei ikinä menisi terapiaan tai myöntäisi ongelmaansa.
Vierailija kirjoitti:
Miehellä on se burnout. Hän on luonteeltaan yltiöhuolehtiva ja kun on loppuun palanut niin siksi räyhää. Ei siihen mitkään pillerit ja terapia auta. Se tarvitsee pari kuukautta sairauslomaa töistään ja niistä vanhemmistaan. Voisitko sinä esim ottaa kontolleni sen että tarkistat miehen vanhempien kotiavun olevan tarvittavan ja hoitaa kaiken viestinnän heidän kanssaan niin että miehen ei tarvitse heidän kanssaan viestitellä. Älkää nyt tähän tilanteeseen vauvaa vankikoneet. Mies voi tästä jopa seota. Esim tilanne hallintaan, mies lepolomalle ja vasta sitten puhutte yhteenmuutosta ja vauvasta.
Ongelma onkin se että elämässä tulee aina stressi jostain. Seuraava burnout vaanii jo nurkan takana ja jos mies reagoi siihen maanisella raivolla niin aloittajan elämä tulee olemaan jatkuvaa vuoristorataa. Perhe ja pienet lapset ei stressiä ainakaan vähennä, koska sitten on vaan lisää huolehdittavia.
Ja älä hyvä ihminen nyt lykkää vielä tuon miehen vanhempiakin naisen kontolle. Naisen elämäntehtävä ei ole ottaa kaikkien muiden ihmisten vaikeita asioita hoidettavakseen.
Selittelet kovasti hänen käytöstään joka on kaiken arvostelun alapuolella.
Tiedät kyllä mikä on parasta sinulle. Yritä nyt löytää se rohkeutesi, äläkä suostu käytöksen mahdollistajan rooliin enää.
Alue: Aihe vapaa
Kaiken huipennukseksi mies sitten raivostui nyt kesällä ihan silmittömästi vanhemmilleen. Syyt ovat sinänsä ihan inhimillisiä, mutta toteutus hirveä. Syy 1: Mies stressasi etukäteen, toimisiko muutaman päivän päästä vanhemmille tilattu kotiapu ja auttaisiko se siihen, että hän saisi viimein omaa aikaa ja vanhempien auttamisvastuusta edes jonkinlaisen vapautuksen. Syy 2: Mies koki ja kokee, ettei hän enää vanhempiensa asioiden hoitamisen ja lisääntyneen avuntarpeen takia voi, saa eikä ehdi millään enää kunnolla elää omaa itsenäistä elämäänsä, perustaa perhettä, saati liikkumaan itselleen ja hyvinvoinnilleen tarvittavaa määrää päivän aikana (maksimissaan tunti tai pari). Raivostuessaan mies kuitenkin asiallisen puheen sijaan pimahti ihan totaalisesti ja huusi ja käyttäytyi uhkaavasti ja lopuksi raivosi myös minulle, kun oma jaksamisensa oli ihan tapissa. Tapahtuneen takia hän aloitti nyt tunne-elämän epävakaisuuteen terapian ja syö lääkettä mikä hillitsee impulsseja ja hermostumista. Psykiatri ei antanut mitään muuta diagnoosia.
Olen edelleen tyrmistynyt, surullinen ja järkyttynyt miehen käytöksestä. Miten oma muuten fiksu, kultainen ja rauhallinen ja muista (varsinkin vanhemmistaan) niin hyvää huolta pitävä mies voikaan muuttua niin raivoavaksi ja pelottavaksi ajan kuluessa tai olla ihana tai täysin kamala, riippuen hetkestä? Onko kyseessä "vain" burn out vai jokin isompikin raivohulluus? Onko se pysyvää? Teinkö virheen valitessani tämän miehen? Onko juostava karkuun ja äkkiä?
On vaikeaa unohtaa, hyväksyä saati antaa anteeksi miehen tuon hetkistä uhkaavaa ja pelottavaa käytöstä, vaikka ymmärränkin hänen ilmaisseensa lähes kaiken aikansa vieville vanhemmilleen ison ahdinkonsa ja tarpeensa elää omaa elämää (ja perustaa perhe minun kanssani). Päälimmäisenä ajatuksena on välillä anteeksi antamisen sijaan ero: en halua miestä, joka kykenee yltymään sellaiseen raivoon, puheisiin ja käytökseen, että läsnäolijaa (minua) alkaa jo pelottaa, että mitä hän mahtaakaan sillä hetkellä impulssiensa johdattelemana itselleen tai muille tehdä. Entä, jos toteuttaa kamalat uhkauksensa ja tekee itselleen tai muille, minulle jotain? En myöskään lähtökohtaisesti ole koskaan halunnut miestä, joka tarvitsee terapiaa ja lääkkeitä. Kuinka sellaisen kanssa uskaltaa perheen perustaa? Pitäisivätkö kaikki minua ihan tyhmänä riskinottajana? Vai onko se nykypäivää, että kaikilla on jotain ongelmia, ja siitä huolimatta seurustellaan ja tehdään lapsia? Minulla on jo yksi aiempi lyhyt ja todella huono kokemus suhteesta mielenterveysongelmaiseksi paljastuneen miehen kanssa, enkä haluaisi kokea enää mitään vastaavaa.