Miten ikinä pääsen yli vauvani kuolemasta?

2kk ikäinen vauvani menehtyi viime vuoden marraskuussa. Olen vieläkin ahdistunut ja masentunut. Palasin vasta nyt elokuussa työelämään, tosin osa-aikaisesti. Ahdistus kasvoi suunnattomasti, kun joutuu työpaikan kahvipöydässä kuuntelemaan selostuksia toisten lapsista. Tajusin, että ihmiset eivät muusta puhukaan, kuin lapsiensa vatsataudeista, kouluista ja muista "ongelmista". Minun tekisi mieli tokaista heille, että olkaa onnellisia, että lapsenne elää.



Vieläkin kaupassa joudun kääntämään pään pois, jos näen lastenvaunuja tai taaperoikäisiä lapsia. Yhdesti, kun väistämättä katseet kohtasivat lastenvaunuja työntävän äidin kanssa, katsoin häntä vihaisesti. Eihän se muiden vika ole, että minun lapseni ei saanut elää, mutta en osaa olla onnellinen toisten puolesta.



Terapeutin mielestä käytökseni on normaalia, mutta en halua kyynistyä. Pelottaa etenkin, että jään kokonaan lapsettomaksi. Muita lapsia ei ole, kuin tämä enkelivauva, ja häntäkin yritettiin kaksi vuotta.



Kohtalotovereita?