Kun oma äiti kuolee yllättäen
Ja nopeasti niin miten olette selvinneet?
Itse tiedän, että äidin on nyt hyvä olla kun on kivuista vapaa.
Mutta harmittaa kun ei voi enää soittaa.
Unta olen nähnyt jotka ovat olleet tpdentuntuisia, ehkä sain yhteyden?
Kommentit (12)
Äiti kuoli yllättäen 9 vuotta sitten reilu viisikymppisenä. Ensimmäinen vuosi oli tosi raskas. Seuraavina surun kanssa oppi elämään. Nykyään voi jo muistella lämmöllä, ei tule enää usein sellaista kuristavaa tunnetta.
Jaksamista. Anna surulle aikaa, se voi vaatia kauan.
Itsellä meni ehkä pari vuotta, sen jälkeen alkoivat hyvät muistot olemaan voitolla. Mutta yhä viiden vuoden jälkeen välillä nousee haikeus, suru ja jopa viha menetyksestä.
Otan osaa suruusi.
Miten se tapahtui. Oliko joku sairaskohtaus?
Olen tosi pahoillani. Äiti vielä elossa, isä kuoli kesällä. Aika varmasti auttaa ja itse huomaan, että arjen rutiineista kiinnipitäminen tärkeetä.
Jokainen suree tavallaan, mutta anna itsellesi aikaa. Kehitä hyvät rutiinit ja pidä niistä kiinni. Anna kaikille tunteille tilaa, myös negatiivisille. Tunteet tulevat ja menevät ohi - voi olla rankkojakin hetkiä. Älä tee äidistäsi pyhimystä, me kaikki olemme inhimillisiä ihmisiä. Vähitellen jäljelle jää kaipaus ja (hyvät) muistot.
Äidit kuolevat aina yllättäen. Kamalinta mitä voi sattua jos ei ole omia lapsia.
Mun äiti ei kuollut ihan yllättäen, mutta 3 kk syöpädiagnoosista. Kurjalta se tuntuu vieläkin 4 v jälkeen. Ei sitä tajunnutkaan miten perustavanlaatuisesti se muuttaa elämän kun äiti kuolee. Isän kuolema ei aiheuttanut samanlaista tyhjyyden tunnetta, koska häipyi elämästämme jo ollessani teini. Haudalla käydessä tuntuu kolkolta mennä sinne yksin, kun oli tottunut käymään siellä aiemmin joka kesä yhdessä äidin kanssa. Nyt on sitten äitikin siinä samassa haudassa mummun kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Olen tosi pahoillani. Äiti vielä elossa, isä kuoli kesällä. Aika varmasti auttaa ja itse huomaan, että arjen rutiineista kiinnipitäminen tärkeetä.
Sama. Jotenkin kauheaa sanoa näin, mutta suruprosessin puolesta tuntuu että olen jo melko tottunut menetyksiin. Paljon muitakin läheisten kuolemia taustalla ja pitkällistä tahatonta lapsettomuutta, joka oli vuosia yhtä jatkuvaa suruaikaa. Menetys ei tullut täysin yllättäen, mikä vähän pehmentää. Mutta tietysti hän oli korvaamaton tunnetasolla ja muutenkin. En voi enää esim. keskustella käytännössä kenenkään kanssa tietyistä aihepiireistä. Isäni oli ainoa, jonka kanssa keskustelu niistä onnistui.
Isä kertoi just tuon saman: ensin kuoli hänen avopuoliso, syöpään. Muutaman kk:n päästä isän isä, mun pappa. Sitten vielä juopottelukaveri oli käynyt kylässä, maksamassa velat pois, saanut samalla aivoinfarktin tai verisuoni katkennut päästä. Isä sanoi, et tuo kuolema tunnu enää miltään.
En osannut sanoa siihen mitään, silloin. Nyt sanoisin, et älä turru siihen tunteeseen.
....
Niin, ap:n kysymykseen: mun äiti nukkui pois, just sillon kun tää korona oli pahimmillaan. Ei hän siihen kuollut vaan ikä, oli 80v. ... Aika kauan mulla (miehenä) kestänyt, se surutyö. Ensin ajattelin, että onko rumasti ajateltu, että parempi kun pääsi pois kivuistaan? ... Sitten se muuttui positiivikseksi: ne äidin hymyt, kun oli aina iloinen! :)
Vierailija kirjoitti:
Äidit kuolevat aina yllättäen. Kamalinta mitä voi sattua jos ei ole omia lapsia.
En usko. Oma äitini on elossa vielä, mutta vakavasti muistisairas. Hän ei ole tuntenut minua enää neljään vuoteen. Olen tehnyt surutyötä, ja sisäistänyt sen, että milloin vain voi tulla viesti, että äiti on kuollut.
Äidin sain hyvästellä vanhuudessaan, mutta siskon äkkikuolemaa on ollut tosi vaikeaa käsitellä.
Olen pahoillani.
Äidin menettäminen oli vaikeaa.