Palestiinala on pierua perseessä

Olla minä

Olen Palestiina. Enkä koskaan jätä käyttämättä tilaisuutta menettää mahdollisuutta.

Vuonna 1947 Yhdistyneet kansakunnat tarjosivat minulle valtiota yli 50 % maasta, kansainvälistä tunnustusta ja tulevaisuuden. Sanoin ei. Valitsin sodan. Viisi arabiarmeijaa hyökkäsi vastasyntyneen Israelin kimppuun, aikomuksenaan kuristaa se kehtoonsa. Hävisin. Sadoista tuhansista kansastani tuli pakolaisia ei siksi, että Israel olisi karkottanut heidät kaikki, vaan koska arabijohtajat kehottivat heitä pakenemaan ja lupasivat voittoa muutamassa päivässä.

Olen Palestiina. En ole koskaan valinnut rinnakkaiseloa. Vain vastarintaa.

Vuonna 1967 liittouduin jälleen Egyptin, Jordanian ja Syyrian kanssa. Uusi sota. Uusi tappio. Itä-Jerusalem, Länsiranta ja Gaza kaikki joutuivat Israelin hallintaan ei siksi, että ne olisi otettu minulta, vaan siksi, että ne otettiin Jordanialta ja Egyptiltä, jotka olivat miehittäneet niitä 19 vuoden ajan eivätkä koskaan antaneet minulle valtiota.

Olen Palestiina. Olisin voinut saada rauhan. Monta kertaa. Mutta sanoin aina ei.

Vuonna 2000 Camp Davidissa Israel tarjosi minulle lähes koko Länsirannan ja Gazan, Itä-Jerusalemin pääkaupungikseni. Kävelin pois. Valitsin toisen Intifadan. Kansani kiinnitti räjähteitä kehoonsa ja nousi busseihin, astui kahviloihin, ostoskeskuksiin, pääsiäisjuhliin. Kutsuin heitä marttyyreiksi. Maailma kutsui heitä terroristeiksi.

Olen Palestiina. Ylistän kuolemaa. Kasvatan lapsia vihaamaan.

Oppikirjani opettavat, ettei Israelia ole olemassa. Medianikin kertoo tarinoita sankareista, jotka puukottavat juutalaisia kaduilla. Nimeän kouluja ja puistoja itsemurhapommittajien mukaan. Maksan palkkoja murhaajille vankilassa. Mitä enemmän juutalaisia he tappavat, sitä enemmän maksan.

Olen Palestiina. Valitsin Hamasin.

En vahingossa, vaan tietoisesti. Vuonna 2006 äänestin terroristijärjestön puolesta, jonka peruskirja vaatii juutalaisten hävittämistä ja Israelin tuhoamista. Siitä lähtien Gazasta on ammuttu tuhansia raketteja kohti päiväkoteja ja koteja. Jokainen tulitauko on vain tauko uudelleenaseistautumiselle.

Olen Palestiina. Puhun miehityksestä, mutta en koskaan vastuusta.

Syyllistän Israelia kaikesta mutta en koskaan rakenna mitään omaa. Miljardeja avustuksia maailmalta, mutta ei sairaaloita, ei infrastruktuuria, ei tulevaisuutta. Vain terroritunneleita, vihankasvatukseen tarkoitettuja oppikirjoja ja johtajia, jotka rikastuvat kansani kärsiessä.

Olen Palestiina. Vaadin oikeuksia, joita en koskaan muille antanut.

Vuosina 19481967 en kertaakaan vaatinut palestiinalaisvaltiota Länsirannalla tai Gazassa. Jordania hallitsi toista, Egypti toista. En sanonut mitään. Halusin vain kaiken joesta mereen. Haluan yhä.

Olen Palestiina. Pidän avaimia koteihin, joista pakenin mutta en koskaan rauhaan.

Torjun kompromissit. Kiellän Israelin oikeuden olla olemassa. Ja silti vaadin paluuta maihin, koteihin, kaikkeen. En elääkseni juutalaisten rinnalla, vaan korvatakseni heidät.

Olen Palestiina. Ja itken oikeuden puolesta mutta palvon murhaajia.

Rakennan monumentteja vastarinnalle. Tanssin kaduilla, kun juutalaisia tapetaan. Kuvaan lapsiani leikkipyssyjen kanssa ja opetan, että marttyyrius on kunniaa. Sitten itken kameroiden edessä ja kysyn maailmalta, miksi rauhaa ei ole.

Olen Palestiina. Ja kunnes valitsen elämän kuoleman sijaan, totuuden valheiden sijaan ja rauhan vihan sijaan en koskaan ole vapaa.