En olisi uskonut. Yksinäisyyteenkin voi tottua.

Ihmisellä on ärsyttävää se, että olemme geneettisesti hyvin vahvoja laumaeläimiä. Lauma ja sosiaalisuus ovat isoja juttuja ja ne kumpuavat suoraan meidän ytimestämme. Ongelma on siinä, että kyseisille tunteille ei ole modernissa maailmassa samanlaista tarvetta kuin vielä joskus keskiajalla tai savannilla, koska yksineläminen on helpottunut niin valtavan paljon. Geenit kuitenkin saavat meidät hyvin herkästi tuntemaan itsemme yksinäisiksi, vaikka siitä ei olisikaan haittaa tai vaikka se ei edes olisikaan täysin totta. Pelkkää haittaa nykyään tuosta tuntemuksesta. Olisi hienoa, jos ihminen pystyisi tuntemaan todellisuutensa hämähäkin tavoin. Hämähäkit elävät suurimman osan elämästään yksin eivätkä ole toistensa seurassa kuin lähinnä lisääntymisaikana. Olisi kätevää, jos meillä voisi mennä elämä tuolla tavalla. Yksinäisyyden tunne lakkaisi olemasta.

Niin. Yhteiskunnallisena kehityksenä pitäisin vähän surullisena, jos yhteisöllisyys hajoaisi. Onhan se ollut ihmislajin vahvuus, ja se on edelleen monille keksinnöille ja kaikenlaiselle kehitykselle ehdotonta. Ja onhan yhdessäoleminen myös kamalan opettavaista. Siinä mielessä on hyväkin, että yksinäisyyden tunne ei lakkaa aivan helposti. Mutta jotenkin kummasti olen sen sammuttanut lähes kokonaan itseltäni. Ihan älyttömän vapauttavaa, kun jää energiaa kaikkeen muuhun paljon enemmän, kun ei tarvitse olla niin allapäin ja surullinen yksinäisyyden takia. -ap

Minäkin pidän paljon yksin olosta ja jopa yksinäisyydestä tietyllä tapaa. Silti harmittaa kuitenkin, että vaikka olen siihen tottunut ja oppinut pitämään niin silti on surullista, ettei vain saa luotua oikein syvää yhteyttä kehenkään ja tietää, että jollain tasolla sitä niin valtavasti kaipaisi. Joskus se itkettää, joskus en jaksa välittää ja suurimmaksi osaksi olen ihan tyytyväinen tai hyväksynyt, että polkuni on tällainen. 

Vierailija kirjoitti:

Minäkin pidän paljon yksin olosta ja jopa yksinäisyydestä tietyllä tapaa. Silti harmittaa kuitenkin, että vaikka olen siihen tottunut ja oppinut pitämään niin silti on surullista, ettei vain saa luotua oikein syvää yhteyttä kehenkään ja tietää, että jollain tasolla sitä niin valtavasti kaipaisi. Joskus se itkettää, joskus en jaksa välittää ja suurimmaksi osaksi olen ihan tyytyväinen tai hyväksynyt, että polkuni on tällainen. 

Voisiko yhteyden tunnetta löytää jotenkin muuten kuin "perinteisistä" ihmissuhteista, vaikkapa etsimällä samanhenkistä kirjeystävää? Ei sekään helppoa toki ole. Ja mielestäni yksinäisyys on jo laajempi kulttuurinen ilmiö... ihmiset ovat jotenkin hieman lyhytjänteisiä. Olen joskus löytänyt nettideittipalstalta oikeasti kiinnostavia ihmisiä, joiden kanssa olen kirjoitellut paljonkin, ja sitä kautta saanut yhteyden tunnetta. 

Voi olla myös kiinnostavaa tutkia, mikä yhteydentunnetta patoaa. Ja esimerkiksi pk-seudulla on erinäisiä ryhmiä, joissa nimenomaan pyritään luomaan aitoja yhteyksiä toisiin. Ehkä voisit löytää jotain tämän kaltaisia? -ap

Todellakin kannattaa tykätä itsestään!

Vierailija kirjoitti:

Todellakin kannattaa tykätä itsestään!

Tämä, suosittelen.

Jos haluaa aitoa yhteyttä silloin tällöin, niin kannattaa tsekata erilaiset vaihtoehtohoidot, rosen-terapiat tai vaikka joku reikihoitojuttu. Mikä nyt vaan olisi mielenkiintoinen. Äänimaljahoitoryhmät on esimerkiksi aika suosittuja tällä hetkellä.

Tarkoitat varmaan yksinoloa. Se on eri asia kuin yksinäisyys, joka on tunne.