Kaapit täynnä pelejä, mutta ei niitä voi pelata.

Siten lapset oppis ton häviämisen taidon ja kukin saisi voittaa kun usein pelaa. Jos pelaa kerran vuodessa ja häviää niin voihan se olla kova paikka.

Pelatkaa sit niin kauan, että kaikki on voittaneet ainakin kerran.

Olisiko niin, että on liian pitkiä pelejä. Ja ehkä kannattais aluksi bluffata niin, että se heikkohermoisin voittaa ensimmäisen pelin. Meillä on lyhykäisiä pelejä ollut aluksi. KEstoltaan kymppiminsaa. Kaikki haluaa voittaa, mutta silti kestävät nykyään häviönkin. Toki jos on väsynyt lapsi, saatan hävitä tahalleni, ettei mene mahdottomaksi. Mutta kyllä pidän huolen, että kukin aina joskus häviää. Ettei tule väärää viestiä.



Ja joo, pitää pelata tiuhempaan, ei harvempaan. Häviämistä voi opetella myös juoksukilpailuilla tms. Ja äiti mukaan, ettei yksi ja sama lapsi voita aina.

vetää aina herneen nekkuun kesken pelin?

kuulostaa niin kovin tutulta. Varsinkin tuo keskimmäinen...arghh, ei kertakaikkiaan pysty häviämään. Menee aina huudoksi. Ihme juttu, koska on kuitenkin koko ikänsä (kohta 12v.) pelannut jääkiekkoa, jossa on kyllä tottunut myös häviämään. Ne häviöt tosin kohtaa ihan olankohoutuksella, mutta lautapelit! Ihan toinen juttu. Ei kertakaikkiaan kestä.

Aloittakaa sellaisella pelillä, joka perustuu ihan tuuriin ja on lyhyt. Vaikka Afrikan tähti on hyvä.

Pelaat mukana, etkä himmaile yhtään, vaan jos siltä näyttää että voit voittaa, niin teet kaikkesi voittaaksesi ja voitat myös.

Pettymykset kasvattavat luonnetta, ei voitot :)

Toki voittojakin tarvitaan.

Ja jos joku kiljuu ja nopat lentävät, sanot että nyt kävi näin, seuraavassa pelissä sä voit voittaa.

Kerätään pelimerkit, nopat ja yritetään uudelleen.

En kyllä afrikan tähteä suosittele pinnan kasvatukseen. Yatzy tai eläinpyramidi voisivat olla hyviä.

hankalimpia ovat pelit, joissa tilanne voi yhtäkkiä muuttua ihan päälaelleen, pienen järki ei sitä kestä. Jos löytää Afrikan tähden, sitä ei kuitenkaan kukaan voi pummata. Meillä myös pienempi on joskus poistunut paikalta, mutta olen jatkanut peliä isomman kanssa ja ennen pitkää pienempi oppii sietämään harmeja ja alkaa pelata myös.

En ole mikään lautapelien asiantuntija, mutta meillä on esikoinen tykännyt pelata Choko-suklaapeliä. Lapsi on kolmevuotias ja osaa säännöt hyvin.



Pelin idea on helppo: painetaan "noppaa", josta tulee joko kirsikka tai pähkinä. Sitten suklaista, joiden toisella puolella on joko kirsikka tai pähkinä, yritetään ottaa nopan osoittama maku. Jos menee oikein, suklaan saa pitää, jos ei, se laitetaan pöytään takaisin. Eli muistipelistä sellainen yhden kortin versio, tavallaan.

Lisäjujuna pelissä on toukka. Jos saa toukan, pitää luopua yhdestä suklaastaan. Sillä saa kivasti säädeltyä ainakin omien suklaiden määrää :)

heti pienestä pitäen pelasimme vain ajan kuluksi, opiksi tai hyödyksi samalla (laskemista, huomioimista jne.)



Meillä ei koskaan voitettu. Kun joku tuli esim. Afrikan tähdessä ensimmäisenä määränpäähänsä, totesin vain -Ahaa, olet jo siellä, no entä pelataanko uudelleen.



Lapseni olivat kylläkin ns. kotilapsia, meillä isolapsinen perhe.



Varauduin siihen että kouluun mentäessä voi tulla ongelmia, sillä koulussa on paljon kilpailua, kuten tehtävien tekemisessä voi päästä aikaisemmin välkälle tai kotiin kun on tehnyt, koetilanteessa saa lähteä sitä mukaa kun on valmis jne.



Kaiken huippu oli kun lapsemme eivät haluneet olla ruokalassa viimeisiä, sillä jos oli viimeinen, joutui pyyhkimään pöydän jossa ruokaili. Myöhemmin alettiin laittaa etukäteen pöydän pyyhkijät eli järjestäjät odottelivat koska pöytä tyhjenee ja pyyhkivät.



Ala-asteella on kilpailua mm. kun joku firma antaa väritysmonisteen ja se kuka värittää parhaiten saa palkinnon, kilpailua, kilpailua...piirtämistaidosta ei ole tässä kyse, vain värittämisestä.



Lapsillani on ollut kuitenkijn hyvä itsetunto, vaikkeivat "oppineet" voittamaan lapsuudessaan. Kilpailua ei kotona ollut missään muotoa.



Kun menimme laivaristeilyille, lapset piirsivät pallomeressä kuten kotonakin eikä mahdollisista palkinnoista sen ihmeemmin puhuttu.



Palkintoja kuitenkin tuli, lapsilla ei ollut mitään stressiä että tarvitsisi voittaa. Mummin olessa aina mukana kaikkea kivaa sai muutenkin kaupasta kuin että olisi pitänyt yrittää voittaa piirustuskilpailussa.



Muistan kuinka kerran laivalla lasten piti tehdä legoista joku rakennelma tai muu. Lapseni olivat tekemässä ja nuorin sai 1. palkinnon; hän oli lajitellut käyttöönsä pelkästään valkoiset legot, rakensi muumihahmon jolla oli kukkakimppu kädessä.



En koskaan maininnut että lapsi voisi voittaa jotakin, tai yrittäisi voittaa. Näin ollen lapsi tekee tehdäkseen, omaksi ilokseen joka voi samalla olla raadin mielestä se paras. Mutta ei kehoitettu voittamaan...



Laivoissa on myös karaokelaulua.. lapsemme lauloivat ihan pienestä pitäen. Nuorin ei osanut vielä lukea mutta osasi ulkoa muutamia lauluja (ja lauloi mm. Ryysyrantaan jne.) karaokeisäntä/emäntä huomio kerran kun lapsi ei olisi ylettänyt mikrofoniin, hän auttoi...)



Olimme kerran ns. lounsaristeilyllä. Ohjelmamonisteessa oli maininta karaokelaulukilpailusta johon ilmoitin kaksi tyttöäni. he olivat laulaneet aina reissuillamme karaokea, tytöt olivat iältään 6v ja 8v.



Emme mummi ja minä ajatelleet että tytöt osallistuisivat "kilpailuun" vaan laulaisivat kuten ennekin reissuillamme.



Karaokelaulajat lauloivat vuoroon itse valitsemansa kappaleen. Kuuntelimme kuinka eräskin äiti ja tytär lauloivat Lintu ja lapsi-kappaleen ihanasti, monta aikuista oli ihan hyviä laulajia...



Jäimme lopuksi uteliaisuuttamme kuuntelemaan kuka näistä aikuisista sai 1. palkinnon, hyviä oli muutamia.



Kävikin niin, että meidän 6-vuotias kuulutettiin voittajaksi. Hän lauloi Kirkan Daa-daa-daadadaada..



Lapset voivat olla vapautuneita kun ei "puhuta" kilpailusta.

aika hirveän kuuloista meininkiä, lapsistasi tulee todennäköisesti kunnianhimottomia yhteiskunnan loiseläjiä.

että ei tarvitse olla niin kauhean kunnianhimoinen jos pärjää muutenkin.



Esim. nuorimmat lapset saivat just ne koulutuspaikat tultuaan ylioppilaiksi jotka kiinnostivat.



Koska taiteellisia lahjakkuuksia oli, niin yksi nuorimmista haki taidekouluun. Sinne otetiin vain 17 oppilasta 600:sta.



Ensin oli hakijoita karsittu todistusten perusteella (n.600) sitten loput pääsivät kolmena päivänä koululle kokeisiin jolloin mm. piti piirtää elävästä mallista kuva, piti kirjoittaa taidehistoriasta jne. Opettajat tarkkailivat nuoria heidän työskennellässään.



Nuorta ei stressannut tai jännittänyt ollenkaan pääsykoe. hän varautui joko yrittämään uudelleen tai hakeutumaan muualle, hän ei ollut tottunut kilpailemaan vaan teki parhaansa ilman stressiä...



Lapseni valittiin kouluun ja tänä päivänä voi Elfwoodista katsoa hänen töitään jotka hän piirsi suoraan tietokoneelle piirtolevyn avulla alkaen n.14-vuotiaana. Sinne on kertynyt paljon töitä ja hänen työnsä on valittu myös viikon parhaaksi...kaikkien töitä ei hyväksytä sinne...



Kun ei ole pakko voittaa tai kilpailla on vapaampaa keskittyä tekemisiinsä.



Nuorin osottautui erittäin lahjakkaaksi mm. kirjoittamalla tarinoita ja kertomuksia.



Kuudennella luokalla valtakunnallisessa ainekirjooituksessa hän kirjoitti jopa niin, että opettaja kertoi kuinka sillä kirjoituksella olisi läpäissyt ylioppilaskirjoituksissa. Myöhemmin olikin ylioppilas...



Kirjotustaito oli niin hyvä, että yläasteella hän tuli valituksi muutaman muun oppilaan kanssa kirjoittamaan erästä satumusikaalia. Siitä vastasi tunnettu näyttelijä-ohjaaja, joka ohjaa suosittua TV-sarjaa...Oppilaat saivat myös rahallista korvausta DVD:n myynnistä.



Mitä enempää voi lapsistaan toivoa 12? He eivät ole loiseläjiä, nyt on ikää jo yli kahdenkymmenen eikä huonosti ole mennyt.