Haaveilen kovasti, mutta itse sen asian tekeminen ei olekkaan ihmeellistä koskaan

Jos ymmärrätte mitä tarkoitan:

Haaveilen vailla koko kevään esim. suppailusta ja katselen kaihoin mielin esim. melojia tai soutajia järvessä. Kun viimein menen sinne suppailemaan, eipä siellä ihmeellistä ole. En ole siellä, että "Vau, elämä on niin ihanaa!" vaan oikeastaan vaan, että nojaa. 

Samaten odotan koko pitkän syksyn, että pääsen talvella hiihtämään tai pakkaspäivänä ihan metsäretkelle kahvitermareiden ja pullan kanssa. Kun viimein sinne pakkaspäivään lähden, ei siellä ole niin ihmeellistä kuitenkaan. En sielläkään ole, että "Kyllä elämä on ihanaa! Eläköön talvi ja rapsakka pakkaspäivä!" Vaan sen sijaan "Nojaa." 

Sama koskee esim matkustelua tai reissuja. Kaiken stressin ja muun keskellä saatan kallistua tunteeseen, että "Onpahan vaihtelua arkiseen elämään." mutta ei siellä niin ihmeellistä kuitenkaan ole. 

Suurimmat kiksit saan haaveilusta ja jos olen ottanut kuvan tekemästäni asiasta, niin saatan kaihoisasti ajatella, että olipas tuolloin ollut kiva päivä. Kuitenkin itse hetki ei ole kummempi ollut. 

Tällä hetkellä suunnittelemme mieheni kanssa telttaretkeä yön yli. Haaveilen siitäkin, kuinka kivaa se varmaan onkaan, mutta tosiasiassa en usko, että se on mitenkään kovin ihmeellistä ja odotan kuitenkin sielläkin kotiin pääsyä. 

Minun ei pitäisi näköjään siis tehdä mitään, haaveilu riittää saamaan ne kiksit, vaikkei mitään edes toteuttaisi. 

Joskus saan kiksejä oikeassa elämässä, kun olen salilla, ja oikein virkeänä päivänä treeni sujuu ja painot nousee ja saan vaikkapa kaksi leukaa. Silloin saatan olla, että "Elämä rocks!" mutta muuten vastaavaa tunnetta ei tule.