Lue keskustelun säännöt.
Onko paikalla noin 30-35-vuotiaita lapsettomia (ja sinkkuja) naisia? Kysyttävää
10.06.2011 |
Itse joskus nuorena kuvittelin, että kolmekymppisenä olen menevä sinkku, haaveilin siis lapsettomasta, vapaasta elämästä.
Asiat menikin vähän toisenlailla, sain ekan lapseni 23-vuotiaana ja toisen 27-vuotiaana. Naimisissa olen.
Olen kyllä oikein tyytyväinen elämääni näin, kun se nyt sitten meni, mutta välillä mietityttää, millaista elämä olisi jos olisinkin tehnyt kuten "aina" luulin tekeväni?
Millaiseksi koet elämäsi, kolmekymppinen lapseton (ja ehkä sinkkukin vielä?) Millainen koti sinulla on, nautitko rauhasta, mitä teet yleensä töiden jälkeen, mitä ajattelet ystäviesi lapsista ja lapsiperheiden elämästä ylipäätään? Oletko tyytyväinen elämäntilanteeseesi? Haluatko vielä joskus lapsia (jos niin mikä olisi hyvä ajankohta?), vai aiotko pysyä lapsettomana?
Mikä elämässäsi on omasta mielestäsi hyvää ja mikä huonoa, verrattuna kolmekymppisten perheellisten elämään?
Kyselen ihan vaan avartaakseni ajatusmaailmaani, kiitos jos täällä joku lapseton on, joka vastaa :)
Kommentit (3)
mutta ystäväni on 31, lapseton sinkku, eikä välttämättä kovin onnellinen. Parin vuoden avioliitto kariutui, nyt hakevat eroa, joutui muuttamaan kodistaan jonka vasta vuosi sitten ostivat, on lapsirakas ja haluaisi lapsia muttei mies ollut valmis ja seksi elämäkin vähän sitä ja tätä. Nyt siis asuu yksin, ero vireillä, on vientiä, mutta mistä löytää sen oikean joka perheen haluaisi, virityksiä on suuntaan jos toiseen, mutta ei ole kovinkaan onnellinen tuohon tilanteeseen. Vuorotyö vie paljon aikaa, harrastaa ja nyt vähän liikkuu yöelämässäkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mieheni kanssa, käyn töissä, harrastan liikuntaa, pihahommia, lukemista. Nautin toki siitä, että voin tehdä mitä haluan ja on oma rauha. Viihtyisin varmaan yksinkin ihan hyvin, tosin omakotitalo ei olisi ehkä silloin paras asumismuoto.
Lastenhuonetta tässä talossa ei ole, joten tuskin lapsia tulee. Eikä koiria..
En ajattele mitään erityistä lapsiperheistä, joillekin se tuntuu olevan niin kovin itsestään selvää, vaikkei mitään herkkua tunnu olevan. Lähinnä mietin, että mikä on se pakko perhe perustaa, vaikka on vaativa työ ja itsensä pistää koville. Mietin siis, että eikö kukaan tosiaan ajattele, että niitä lapsia ei ole pakko tehdä. Ehkä minusta ei ole siihen, kun on vaativa työ (pitkiä päiviä, matkoja).
nyt 20 vuotta myöhemmin, olen naimisissa, 5 lapsen äiti. vanhin lapsi kirjoittaa yo:ksi ja elämän on upeaa!