Elvytystilanteessa olleet hoitajat! Miten olette kokeneet tilanteen?

Mutta pahin pelkoni oli kun tein viikonloppupäivystystä kaksin lääkärin kanssa että minä ja joku opiskelija lääkäri satutaan kohalle ja ollaan molemmat ihan osaamattomia! Onneksi ikinä ei näin käynyt!



Jollain tasolla ymmärrän tuskasi, mutta sinä teit parhaasi! ja sen on riitettävä!



Minusta noihin juttuihin pitäisi perehdyttää paremmin!

Jälkeenpäin tulee vapina ja järkytys ja heikko olo. Työpaikalla täytyy asia puhua ja tarvittaessa työnohjausta. Ota asia puheeksi esimiehen kanssa ja kysy millaista jälkiapua voisit saada.

Sun pitäis ottaa toi puheeksi työpaikalla. On mahdollista jälkeenpäin porukalla käydä tilanne läpi... Voin olla varma, että muutkin miettii samoja juttuja.



-nimim. lauantaina elvyttänyt lekuri

niin juttele osastonhoitajan kanssa. Onko sulla mitään elvytyskoulutusta? Todennäköisesti sairaalasi järjestää sitä aika-ajoin. Ei voi vaatia sujuvaa toimintaa henkilöltä, jolla ei ole kokemusta elvytyksestä. Opiskelut ei anna siihen riittävää koulutusta. Mutta voi siihen valmistautua etukäteen. Pyydä että saat avata elvytyspakin, ja tutustua kaikkiin lääkkeisiin ja tavaroihin mitä siellä on. Kysele aiheesta tosi rohkeasti kaikilta vanhemmilta hoitajilta, miten asiat hoidetaan; kuka tekee mitäkin, miten autetaan intuboinnissa, miten deffaa käytetään jne. Opettele ulkoa elvytyslääkkeet ja annostukset, ja tunnistamaan tavallisia sydämen rytmihäiriöitä.



Ja lohdutukseksi vielä, että yleensä jos potilas ei ole jo valmiiksi monitorissa ja sydänpysähdystä ei havaita heti ja defibrillaatio viipyy, kuolema on todennäköinen. Lisäksi, kukaan ei odota että kaikkein uusin hoitaja hoitaisi tilanteen esimerkillisesti. Eli anna itelles nyt armahdus ja jatka oppimista.

Helpotuksekseni huomasin ettei se muiltakaan onnistu. Lääkäri ei saanut tippaa, itse en olisi edes pystynyt yrittämään käsien tärinältä. Kaikki tuntui tosi hankalalta, vasta kun ambulanssimiehet saapuivat ja ottivat tilanteen hallintaan. Oli vaan liian myöhäistä enää sitten.

ja niistä tulee "rutiinia"



tärkeintä on muistaa olla itse rauhallinen, tuossa tilanteessa voi vain voittaa (jos potilaan onnistuu elvyttämään)



tutustu rauhassa laitteisiin, ensi kerralla tilanne on varmasti jo toinen

Olen pitänyt tähän asti itsestäänselvänä, että JOKAINEN sairaalassa hoitajana tai lääkärinä työskentelevä osaisi elvyttää. Eikö se ole ihan perusasia? Nyt kyllä alkoi pelottaa ja luottamus meni sairaalaan, jos siellä ei olekaan ammattitaitoista väkeä. Apua. Miksi ambulanssimiehet tuli paikalle?

Vanhainkodissa tai kehitysvammalaitoksessakin voi tulle tuollainen tilanne yllättäen eteen. Silloin kutsutaan ambulanssi. Em paikoissakin jokainen hoitaja osaa elvyttää, mutta tilanne on sen verran poikkeuksellinen ettei välttämättä kaikille koskaan satu sellaista. Voi olla ettei olla kunnolla varauduttu. Ei ole ihme, jos tuntee riittämättömyyttä kun tilanne on uusi, outo ja järkyttävä.

Olen kyllä eri mieltä siinä, että tuollaisiin tilanteisiin tottuisi.

Kyseessä on terveyskeskus. Ja elvytystilanteita on todellakin hyvin harvoin. Osaston työntekijät kertoivat että viimeisen viiden vuoden aikana on ollut vastaavia tilanteita kolme. Eli se on harvinaista kun vastaavaa sattuu. Ja paikalle tuli heti kaksi todella kokenutta lääkäriä, intubaatio ei onnistunut ja tippaa ei tahdottu saada millään. Ambulanssimiehet kutsuttiin siksi että potilaan olisi joka tapauksessa ollut pakko siirtyä keskussairaalaan todennäköisesti teholle sydänpysähdyksen jälkihoitoon. Voin vaan sanoa että tippaa ei ole helppoa aina saada paikoilleen. Itse osaan vastata paperilla kaikkeen miten pitää toimia tms.. Ja koulutusta olen saanut useaan otteeseen.

suosittelisin keskustelemaan asiasta siellä työpaikalla....



-anestesiasairaanhoitaja-

mut missäs harjoittelet jos tilanteita ei ole? ei se aina riitä, et teoriassa asiat osaa, kun tilanne tulee oikeassa elämässä vastaan, niin ei se ole saman kuin Anne-nuken kanssa...

kyllä siellä sairaalassa tehdään paljon muutakin kuin elvytetään :) ottaisitko mieluummin hoitajaksesi "super-elvyttäjän" joka ei muuta osasi tehdä (jos menisit esim. tavalliseen leikkaukseen tai vaikka synnytykseen? ) tälläkin palstalla on kätilöitä arvosteltu, mut haluaisitko, että jos et oo tyytyväinen sun hoitajaan, niin se vaan tuumais, et "osaanhan mä kuitenkin elvyttää"

Olen pitänyt tähän asti itsestäänselvänä, että JOKAINEN sairaalassa hoitajana tai lääkärinä työskentelevä osaisi elvyttää. Eikö se ole ihan perusasia? Nyt kyllä alkoi pelottaa ja luottamus meni sairaalaan, jos siellä ei olekaan ammattitaitoista väkeä. Apua. Miksi ambulanssimiehet tuli paikalle?

ei edes tippaa saada paikalleen - luokatonta toimintaa.



Näistä ollaan ilmeisen hys hys, tuskin kukaan tulee julkisesti nimellään kertomaan näitä tarinoita.



Voisitteko harjoitella sitä valmiutta, saattaa välineet edes valmiiksi rutiinilla, harjoittelette välineiden esille ottoa ja valmiiksi saattamista kymmeniä kertoja niin että onnistuu automaationa.



Ei kuulosta lohdulliselta. Ilmeisesti ensihoitohenkilökunta handlaa elvytyksen paremmin kuin osa hoitajista ja lääkäreistä.

Elvytystilanteessa kanyylien laitto saattaa olla joskus mahdotonta, koska pienet ääreisverenkierron suonet ovat supistuneet. Ei auta vaikka olisi kuinka kokenut lääkäri. Usein sitten käytetäänkin muuta keinoa eikä tuhrata aikaa moniin yrityksiin,



Mutta tämä ei todellakaan ole oikea paikka purkaa asioita. Täällä maallikot eivät osaa suhtautua asioihin oikella tavalla etkä saa muuta kuin haukut päällesi. Työpaikallasi pitäisi jo hyvin pian elvytyksen jälkeen järjestää asian jälkikäsittely jossa kaikki tilanteessa mukana olleet ovat paikalla sekä mahdollisesti vielä ulkopuolisia, jotka ovat tottuneet purkamaan kyseiseiä tilanteita.



Omasta kokemuksesta voin sanoa että elvytyksen jälkeen tulee aina sellainen olo että teinkö varmasti kaiken ja teinkö sen tarpeeksi nopeasti. Vaikka sis minäkin olen ollut useasti elvyttämässä ja osaan toimia hätätilanteessa.

Huomaa heti kuka on alalla ja kuka ei. Opettelimme juuri tipan laittoa koulussa. Jos tarvitsen tuota taitoa seuraavan kerran viiden vuoden päästä, melko varmasti se ei enää onnistu ensimmäisellä yrityksellä. Voin vain kuvitella millaista on laittaa tippaa potilaalle, jonka verisuonet ovat supistuneet.

ambulanssissa, teholla, päivystyksessä ja tavallisella osastolla ja kyllä aivan eri valmiudet on tietenkin hoitaa elvýtystä riippuen siitä miten kokenut henkilökunta on. Esim. vanhainkodista haettiin ambulansilla vanhus joka oli eloton kun mentiin ja hoitajat puki häntä. Peruslääkärit ei varmasti saa tippaa laitettua jos ei ole rutiinia ja hoitajat ei niitä muualla laita kun päivystyksessä. Ns. peruselvytys (puhallus/painanta) tulisi musta jokaisen hallita, mutta esim. jossain psykiatrian osastoilla ei varmasti tätäkään osata. Tosin se ei ketään suoranaisesti pelasta vaan antaa lisäaikaa aloittaa tehoelvytys laitteilla. Toki taitoja kerrataan esim. vuoden välein, mutta jos ei oikeaa kokemusta ole, ei voi hoitua rutiinilla. Tärkeä puida tuo asia työyhteisössä ettei jää ketää painamaan.

Lääkäri ottaa päävastuun tilanteessa jos hän on paikalla. Hän on silloin hoitajan esimies. Myöskin työpaikan vastuu on perehdyttää, mutta uusia tilanteita ei koskaan voi ennakoida ja siksi esim. tuollaisessa tilanteessa uuden hoitajan vastuulle ei voi laittaa.



Erittäin hyvä että amppari kutsuttiin paikalle. Heillä on kokemusta. Ja kuten sanoit, tipan laitto on erittäin vaikeaa ihmiselle jonka suonia ei löydä. Se ei ole sinun eikä lääkärien vika!!



Itse omassa työpaikassani olen kohdannut lähinnä aivoverenkierohäiriöitä sekä diabetes-ongelmia. Hyvän perehdytyksen ja tiimityön takia olen selvinnyt hyvin uutena hoitajana. Ja se, että koskaan noissa tilanteissa ei olla yksin. Jälkipuinti on oleellista että selviät nyt tilanteesta ja saat itsellesi rauhan.



Hoitoalalla on muistettava se, että kuolema on osa elämää. Me emme voi pelastaa kaikkia parhaimmallakaan lääketieteellisellä osaamisellamme tai välineillämme.

välillä sujuu kuin tanssi, vaikkei potilas toipuisikaan. Joskus taas menee ihan söheltämiseksi ja siltikin voi potilas toipua. Ja kaikkea siltä väliltä. Väittäisin että mikä tahansa työpiste tehoa ja ensiapua lukuunottamatta, menee elvytystilanteessa enemmän tai vähemmän sekaisin. Ja jokainen meistä kelaa näitä juttuja onnistuneenkin elvytyksen jälkeen. Ja niin pitääkin.



Mun työpaikalla (yliopistosairaalan neurologinen vuodeosasto) on periaatteena että "paras elvytys on ennalta ehkäisty elvytys". Eli potilaiden mahdollisiin elintoimintojen häiriöihin puututaan tosi aggressiivisesti ja tehokkaasti heti kun jotain poikkeavaa huomataan.



Mutta ihan käytännön vinkkejä: tutustu huolellisesti työpaikkasi elvytysvälineistöön, siihen missä ne sijaitsevat, miten toimii defibrillaattori, miten hälyytetään apua jne. Luo itsellesi ajatusmalli, miten toimit kun itse löydät elottoman potilaan tai miten toimit kun kuulet elvytyshälytyksen. Kertaa tätä ajatusmallia ainakin kahdesti viikossa työvuoron aikana. Tästä on oikeasti apua koska silloin vähintään puolet elvytykseen liittyvistä asioita muuttuu sun mielessä automaatioiksi eikä niitä tarvitse enää erikseen muistella siinä tilanteessa.



Joku jo tuossa aiemmin totesikin, että sekin on hyväksyttävä että kuolema on osa elämää ja aina välillä se väistämättä osuu meille eteen vaikka mitä tehtäisiin ja vaikka kuinka hyvin tehtäisiin.

meille tehtiin joskus "pistokokeita", otettiin ykskaks kaksi hoitajaa kerrallaan ja sanottiin että tälle on tapahtunut sitä ja tätä (Anne nukelle) miten toimitte. Eikä auttanut kuin alkaa toimimaan. Tämän toteutti osaston elvytyksestä vastaavat hoitajat (kaikille oma erityisalue). Osastolla tuli oikeita elvytystilanteita todella todella harvoin, mutta mielestäni tälläiset "muistutukset" oli hyviä ja tärkeitä.