Onko muillekin käynyt niin että trauman ja surun jälkeen elämässä ei ole enää iloa, vaikka aikaa kuluu?

2009 heinäkuussa mun esikoinen kuoli mopokolarissa aiheutuneisiin vammoihin sairaalassa. En koskaan toipunut tuosta kokonaan. Sairastuin keskivaikeaan masennukseen ja pakko-oirehäiriöön. Sain lääkityksen, terapiaa ja kävin jopa osastojaksolla. Vuosien mittaan on helpottanut, mutta ei mun elämä ole koskaan muuttunut yhtä iloiseksi ja onnelliseksi kuin ennen tuota. Taistelin itseni kanssa, että mun nuoremmat lapset saisi kuitenkin hyvän lapsuuden ja yritin tehdä kaikkeni heidän eteensä. Aina välillä kuitenkin iskee paha olo siitä miten kaikki meni. Nyt vaikka lapset ovat jo aikuisia ja minulla on jopa yksi ihana mummon kullannuppukin poden suurta surua tuosta kaikesta, siitä että en mielestäni pystynyt tuon jälkeen olemaan enää yhtä hyvä äiti kuin olin ennen tuota. Mulla on edelleenkin olo että pitää korvata kaikki se suru mikä mun lapsillakin oli ja tuntuu että suoritan yhdessäoloa lasten ja lapsenlapsen kanssa. Jollakin surullisella tavalla kaikki värit katosi mun maailmasta samalla kuin pidin lastani viimeisen kerran kädestä sairaalassa eikä ne ole enää tulleet takaisin. Silti toivon, että niin tapahtuu vielä joskus. Luotan siihen.