Ketään muuta josta elämä ei vaan tunnu arvokkaalta tai miltään?

Jos olet laatikossa, jossa on reikä ja katselet maailmaa, näet juuri tuon. Astu pois laatikosta mielesi tasolla. Se ei ole helppoa, jos olet koko elämäsi ajatellut noin. Onnistuu kyllä. Kun mielesi on avoin näet kaikessa arvoa ja järkeä.

Katselen myös toisia ihmisiä ulkopuolisena. Heille elämä on ihan normaalia, maailma pyörii ja he siinä mukana. Minun maailmani  on pysähtynyt, räjähtänyt kappaleiksi. Niin paljon pahaa on tapahtunut viimeisen parin vuoden aikana. Turha tulla sanomaan, että vielä jotain hyvää tapahtuu. Ei tapahdu, ei ole kahteen vuoteen tapahtunut mitään hyvää vaan ainoastaan pahoja asioita. Pahoja asioita, joita ei voi muuttaa eikä korjata. En näe tässä elämässä enää mitään mieltä.

En mutta tiedän monta, jonka elämä ei ole ollenkaan arvokasta. Tähän kuuluu moni ällötys rikollinen jotka olleet mukana vastenmielisistä rikoksissa koko perhettäni kohtaan voisi poistaa yhteiskunnasta turhana kulueränä. . . 

Ei ole elämää olen vain olemassa...

Hui,onpas masentavaa luettavaa. Tän ketjun avasin vahingossa, piti avata joku muu. 

Mutta aina on toivoa sanoi Susanna Koski haastattelussa, jonka eilen luin. Tiedän ei lohduta ketään ja tuota naista ei voi sympaattiseksi sanoa.

Mutta siis, voimia telille kaikille joilla nyt on vaikeaa. 

Elämässä on kaikki huonosti kun ei saa töitä niin ei voi mitään suunnitellla tai tehdä. Ei voi matkustaa eikä kavereita nähdä kun ei ole rahaa mennä minnekkään.

Sama. Nyt jo viisikymppinen, mutta olen aina ollut ulkopuolinen. Ihmiset on minua aina hyljeksiineet, on kiusattu ja vältelty. Lisäksi mulla ei ole koskaan ollut mitään erityisiä kykyjä tai lahjakkuuksia, joilla olisin pärjännyt hyvin kouluissa tai työelämässä. Joten sekin puoli on ollut semmoista jotenkuten pärjäilyä vaan, ei mitään hienoa uraa josta voisi löytää elämänsä tarkoituksen. Tässä sitä sitten puolisottomana, lapsettomana ja äärimmäisen yksinäisenä viisikymppisenä ihmetellään, että kauanko täällä vielä tarvii jaksaa.

Sama.. elämä on välillä epäreilua. Mietin, että on tavallaan väärin puhua lapsille/nuorille tyyliin "sitten kun pääset töihin, sitten kun sulla on perhe".. Ei ole mikään itsestäänselvyys, että sellaisia saa, eikä ole mitään sitten kun. Nuorena on vielä toiveikkuutta, mutta se masentaa kun tietää ettei elämältä saanut sitä mitä toivoi, vaikka esim omilla koulukiusaajilla on perheet ja työt jne..

Samaa minäkin ihmettelen.

Jo täältä voisi lähteä, jos loppuelämä tälläistä on.

Vierailija kirjoitti:

Sama. Nyt jo viisikymppinen, mutta olen aina ollut ulkopuolinen. Ihmiset on minua aina hyljeksiineet, on kiusattu ja vältelty. Lisäksi mulla ei ole koskaan ollut mitään erityisiä kykyjä tai lahjakkuuksia, joilla olisin pärjännyt hyvin kouluissa tai työelämässä. Joten sekin puoli on ollut semmoista jotenkuten pärjäilyä vaan, ei mitään hienoa uraa josta voisi löytää elämänsä tarkoituksen. Tässä sitä sitten puolisottomana, lapsettomana ja äärimmäisen yksinäisenä viisikymppisenä ihmetellään, että kauanko täällä vielä tarvii jaksaa.

Tämä voisi olla minunkin kirjoittamani. Enää ei ole mitään mieltä missään ja tuleva vain hirvittää kun tietää, ettei ikääntyessä ainakaan elämä helpommaksi muutu vaan tulee aina vaan lisää kaikenlaista kremppaa joista jo on esimakua saanutkin kiitos fyysisten töiden joita on tehnyt nuoresta asti. 

Pitkään sitä jaksoi, ehkä suunnilleen nelikymppiseksi asti elätellä toivoa kuinka jo vaikka tänään / huomenna / ensi viikolla voi tavata sellaisen ihmisen, jonka kanssa synkkaa ja lopulta ystävystyykin. Tai vaihtoehtoisesti sellaisen kenen kanssa jakaa haaveen omasta perheestä ja kumpikin löytää toisistaan vihdoin sen ihmisen jonka kanssa perheen voi ja haluaa perustaa. Tämä uskottelu sai luottamaan tulevaan, siihen että se oma elämäkin joskus vielä alkaa ja myös motivoi kaikenlaiseen aktiivisuuteen, koska kukaan ei tietenkään kotoa tule hakemaan. Toki sen tiedosti, että epätodennäköistä kun mikään todennäköisyys ei ollut sen puolella eikä niin ollut käynyt koskaan ennenkään, mutta silti se mahdollisuus oli olemassa.

Enää ei ole mitään.

Vierailija kirjoitti:

Samaa minäkin ihmettelen.

Jo täältä voisi lähteä, jos loppuelämä tälläistä on.

Samaa mietin. Jos tämä on kaikki, mitä elämällä on tarjota niin silloin voin vain skipata lopun. Tämä oli tässä.

Eipä tunnu miltään kiltin miehen elämä. Tylsä työ oli 18 vuotta enkä edes kelvannut naisille Nyt työtön lähes 50 vuotiaana ja tuskin saan edes töitä enää hallituksen takia. Tulee siis olemaan kurjaa seuraavat 20 vuotta, ei mitään tekemistä kun ei töihin kelpaa.

Ei tunnu miltään, mikään. Olen jo muutaman vuoden rukoillut pääseväni pois asap; minulla ei ole täällä mitään miksi jäisin, ja olen loputtoman väsynyt kaikkeen ja kaikkiin. Olen nähnyt tarpeeksi, eikä siinä näkemässäni ollut juurikaan kehumista. Olen viisikymppinen. 

Olipa synkänsävyisiä kommentteja.

Hienoja kommentteja joka tapauksessa.

Itse elän tietyllä detached asenteella.

Elämä virtaa vuolaana lävitseni, mutta en

kiinny, en takerru. Vaikka lääkäri antaisi

minulle aamulla tuimanvakavana

[hypoteesi]diagnoosin laajalle

metastoituneesta aggressiivisesta

syövästä/vain 3 kk elinaikaa, en minä tyttö

siitä hätkähtäisi suuntaan enkä toiseen.

Olen aina valmis täältä lähtemään.

I'm just a passenger. <3

Hyvää iltaa.

Vierailija kirjoitti:

Olipa synkänsävyisiä kommentteja.

Hienoja kommentteja joka tapauksessa.

Itse elän tietyllä detached asenteella.

 

Elämä virtaa vuolaana lävitseni, mutta en

kiinny, en takerru. Vaikka lääkäri antaisi

minulle aamulla tuimanvakavana

[hypoteesi]diagnoosin laajalle

metastoituneesta aggressiivisesta

syövästä/vain 3 kk elinaikaa, en minä tyttö

siitä hätkähtäisi suuntaan enkä toiseen.

Olen aina valmis täältä lähtemään.

 

I'm just a passenger. <3

 

Hyvää iltaa.

 

Noin minäkin aiemmin ajattelin, mutta sitten kun viikatemies seisoo suoraan edessäsi ja sanoo nuo kylmäävät sanat: vain puoli vuotta aikaa. Silloin tulee hätä ja kauhu.