Kukaan ei soita enää huvikseen. Kaikki on nykyään yhtä sopimista.

Muistan ajan, kun ihmiset soitti toisilleen ilman syytä. Joku vaan soitti, koska oli tylsää tai halusi kuulla mitä kuuluu. Nyt kaikki on kalenterimerkintöjä. Kaverisuhteet on jotain, mikä laitetaan "ehkä toukokuun puolivälissä jos ei sada ja lasten futikset ei peruunnu".

Jos joskus soitan, kysytään ensimmäisenä: mitä asiaa? Ja kun ei ole mitään varsinaista asiaa, puhelu päättyy nopeasti, vähän vaivaantuneena. Olen alkanut miettiä, onko spontaanius vain nuorten juttu. Että aikuisuus on lopulta sitä, että kaikki inhimillinen pitää perustella.

Välillä tulee olo, että olen vanhanaikainen ihminen väärässä ajassa. Kaipaan ystäviä, en aikataulutettua seuraa. Jotain sellaista, missä ei tarvitse ensin kysyä "sopiiko" ja "milloin on sulle paras aika", vaan voi vain olla. Istua alas ilman agendaa.

Ehkä kukaan ei enää kaipaa sitä. Tai ehkä kaikki kaipaa, mutta ei kehtaa myöntää.