Luulin hyväksyneeni itseni

Musta on alkanut taas tuntumaan siltä, että oon maailman ainoa huonoin ihminen kaikessa. Kun opettajakin sanoi, että oon ensimmäinen ihminen, joka teki jonkun virheen. Ja joo se käänty mun päässä just siihen väärään suuntaan, koska siinä suunnassa se koko ajan on. Olen siis 24-vuotias nainen ja opiskelen toista ammattiani, taidealaa.

Saan kaikki vaivat yhtäaikaa, oon se porukan tyhmin idiootti, en osaa keskustella ja vaikka luulen olevani asiallinen, niin lähden vähän sivuraiteille aina, vaikka mielestäni asiani liittyy keskusteluun kyllä. Oon myös kaiken lisäksi hiljainen lähes koko ajan, just siks, koska en jaksa soimata itseäni siitä, jos sanon jotain väärin. Se just ketuttaa kun istun hiljaa ja vihdoinkin kun saan sanottua jotain, niin ihmiset katseillaan ja eleillään moittii. Tai sitten eivät ollenkaan kuuntele. Oon myös aikaansaamaton ja viinaanmenevä enkä tykkää urheilusta, vaikka käynkin salilla. Luulin myös olevani ikuisesti laiha, mutta olen alkanut lihomaankin kaiken lisäksi. Syön makeaa tähän itseinhoon, ahdistukseen ja alakuloon. Oon myös lyhyt ja heikko. Oon huono matikassa ja englannin ymmärtämisessä. 

Tuntuu, että minut myös unohdetaan helposti, vaikka jollain tavalla tunnen olevani pidettykin ihminen ja samanarvoinen kuin muut. Mut välillä tuntuu siltä, että oon huonoin ihminen kaikessa, koska monesti minusta sanotaan kritiikkiä enemmän kuin muista. Jos joku kysyy, että kumpi on parempi, ap:n tekemä juttu vai henkilön x tekemä juttu niin harvoin mua sanotaan.



Mut en suostu muuttamaan aivojani muiden kaltaisiksi, että minua ymmärrettäisiin paremmin. Haluaisin, että tapani ilmaista itseäni hyväksyttäisiin. Tuntuu epäreilulta, että yhden ihmisen täytyy tehdä ylimääräistä työtä sen eteen, että tulisi ymmärretyksi sellaisena kuin on. Ja nämä väärinymmärrykset tulevat just siitä, että selitän asiat monimutkaisesti, pitkän kaavan ja joskus mielikuvituksen kautta. En haluaisi muuttua, koska muiden aivot hyväksytään sellaisina kuin ovat. En jaksaisi muuttaa itseäni kun elämässä on muutenkin tarpeeksi tekemistä.

Lähes kaikki ammattilaiset, jolla olen käynyt keskustelemassa, ovat epäilleet minulla aspergeria. 16-vuotiaana en oikein sulatellut asiaa ollenkaan, mutta nyt minusta tuntuu, että diagnoosi vois olla helpotus. Onneksi autismin kirjosta on alettu puhumaan enemmän niin asia ei enää tunnukaan vaikealta ottaa vastaan. 

 

Välillä tuntuu itsekeskeiseltä puhua näistä mut tältä musta tuntuu mun pään sisällä. Halusin avautua näistä nyt täysin niinkuin mä ajattelen. Eiköhän jokainen ihminen oo jollain tapaa itsekeskeinen. Saa myös kertoa jos samaistut aiheeseen, koska vertaistuesta on monesti apua. Keskustelupalsta tuntuu välillä turvallisemmalta paikalta, jonne avautua.