Miksi lapsen jättäminen tarhaan tuntui surulliselta? Sinne tyttö jäi pihalle seisomaan, on jo yli kolmevuotias.

Ainahan se tuntuu surulliselta. Siihen tottuu. 

Tuon takia hoidin lapseni itse kouluikään asti. Ei tarvitse sitten harmitella vanhana tuota aikaa.

👉🏻🚪

Joo ja vielä itkee kun äiti jättää. En mä siihen tottunut koskaan. Itketti itseänikin.

Vierailija kirjoitti:

Tuon takia hoidin lapseni itse kouluikään asti. Ei tarvitse sitten harmitella vanhana tuota aikaa.

Kaikilla ei ole rikasta miestä joka suostuu elättämään kotiäitiä.

Vierailija kirjoitti:

Tuon takia hoidin lapseni itse kouluikään asti. Ei tarvitse sitten harmitella vanhana tuota aikaa.

Surullisemmalta minusta on tuntunut jättää lapsi koulun pihalle, siitä se taapertaa yksinään reppu selässä eikä ole ketään aikuista heti vastassa toisin kuin tarhassa. Mutta semmoistahan se on, pieniä luopumisia koko lapsuus.

Ei minulla ole rikasta miestä, ihan olemme normaali keskituloinen perhe, suunnittelimme elämää ja meillä oli varaa siihen, että lapset hoidettiin kotona, tehtiin toki töitä mutta se nyt ei kuulu sinulle mitä. Jännä että tällä palstalla on aina kamala asia se, jos lapset hoidetaan itse ja heti vedetään rikasmies kortti esiin, ihan kuin ei muuta voisi olla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuon takia hoidin lapseni itse kouluikään asti. Ei tarvitse sitten harmitella vanhana tuota aikaa.

Surullisemmalta minusta on tuntunut jättää lapsi koulun pihalle, siitä se taapertaa yksinään reppu selässä eikä ole ketään aikuista heti vastassa toisin kuin tarhassa. Mutta semmoistahan se on, pieniä luopumisia koko lapsuus.

Ja se koululainen on niin pikkuinen ja reppu iso! Snif..

Koulu oli pieni ja opettaja aina vastassa.

3-vuotias on vielä niin kovin pieni. Koti olisi se paras paikka, tietenkin.

Olet normaali tunteva ihminen ja äiti <3

Lapsi tottuu ja niin sinäkin :)

Vierailija kirjoitti:

Joo ja vielä itkee kun äiti jättää. En mä siihen tottunut koskaan. Itketti itseänikin.

Täysin luonnotontahan se onkin. Kaikki osapuolet kärsivät.

Vierailija kirjoitti:

Ei minulla ole rikasta miestä, ihan olemme normaali keskituloinen perhe, suunnittelimme elämää ja meillä oli varaa siihen, että lapset hoidettiin kotona, tehtiin toki töitä mutta se nyt ei kuulu sinulle mitä. Jännä että tällä palstalla on aina kamala asia se, jos lapset hoidetaan itse ja heti vedetään rikasmies kortti esiin, ihan kuin ei muuta voisi olla.

No on se sitten rikas mies tai muuten hankittua rahaa niin varallisuudesta sinäkin puhut. Sitä on oltava jos jompikumpi meinaa jäädä vuosikausiksi kotiin.

Yhtä laitosta tämä ihmisen elämä lapsesta vanhukseksi. Moni tekee työuransakin laitoksessa. 

Vierailija kirjoitti:

Ei minulla ole rikasta miestä, ihan olemme normaali keskituloinen perhe, suunnittelimme elämää ja meillä oli varaa siihen, että lapset hoidettiin kotona, tehtiin toki töitä mutta se nyt ei kuulu sinulle mitä. Jännä että tällä palstalla on aina kamala asia se, jos lapset hoidetaan itse ja heti vedetään rikasmies kortti esiin, ihan kuin ei muuta voisi olla.

Anteeksi mutta olit vähän ylimielinen: "Ei sitten tarvitse surra tuota vanhana", ihan kuin hoitoon vieminen olisi automaattisesti asia jota surraan.

Meidän lapset menivät kukin hyvää perhepäivähoitoon 3-vuotiaina, siihen asti olin kotona, ja koen olleeni sopivan pitkän aikaa kotona nuorimman kanssa. Toki isommatkin sai nauttia kun olin pienempien kanssa. En silti tuomitse heitä, jotka vievät taaperon, jopa vauvansa hoitoon, vaikka sydäntä vähän kylmääkin.

Vierailija kirjoitti:

Tuon takia hoidin lapseni itse kouluikään asti. Ei tarvitse sitten harmitella vanhana tuota aikaa.

Sit se lapsi seisoo yksin siellä koulun pihalla.

Oma lapseni aloitti päiväkoti elämän 10kk:n ikäisenä, esikoinen samaan aikaan 2,5vuotiaana. Kuopus sujahti helposti päiväkoti rytmiin, esikoiselle vaikeampaa, kun oli tottunut kotihoitoon. Aikaa jo 20v, mutta itselleni kovempi paikka oli kun lähtivät koulumaailmaan. Päiväkoti oli se turvallinen paikka, koulu taas uusi maailma, jossa oli omia ongelmia, kun pieni lapsi on omillaan. Vaikka ovat jo aikuisia, niin ei se huoli ikinä häviä. Uskon, että lapsesi pärjää ja saa ystäviä, vaikka nyt tuntuukin surulliselta.