Tein mitä tahansa, en ikinä, siis ikinä, voi muuttaa kaavaa

Koko elämäni eli niin kauan kuin olen ollut halukas tai valmis parisuhteeseen, olen yrittänyt parhaani mukaan vältellä tietynlaista miestyyppiä. Olen kyllä ymmärtänyt aina, että kaikki miehet, joista kiinnostun, ovat jollain tavalla samanlaisia. Luonnollistahan se on, koska he kaikki vetoavat minuun tavalla tai toisella. Olen kuitenkin viime vuosina (aivan viimeistään) väsynyt aivan totaalisesti siihen, että tein mitä tahansa tai jätin tekemättä, en voi ikinä voittaa. Joka ikinen kerta kun mies puhelee siihen tyyliin, että hän on kiinnostunut minusta ihmisenä, kokonaisuutena, se ei ole totuus. Minulta saatetaan kysellä siitä millaisesta miehestä pidän, haluanko perheen, mitä tahansa tällaista syvällisempää, eikä silti kyseessä ole mitään muuta kuin "ystävällisyyttä" ja "en tarkoittanut niin, anteeksi" ja sitä rataa.

Totta kai minä saan erityisen fiiliksen, kun mies kysyy asioita, jotka liittyvät minuun ihmisenä. Totta kai minä kuvittelen, että hän on oikeasti kiinnostunut minusta kokonaisuutena. Joka ikinen kerta saan todeta, että olen taas astunut ansaan. Miehen itsessään ei tarvitse edes olla mikään upeimmista upein ilmestys, vaan minä koukutun nimenomaan siihen miten erilaiselta kaikki tuntuu. Miten aidolta. Tunnen olevani ihminen. Kunnes matto vedetään taas jalkojen alta ja tunnen itseni pelkäksi Idi**tiksi, joka on kenen tahansa perään. Vaikkei se edes pidä paikkaansa. Häpeän sitä, että kyyneleet nousevat silmiini, kun taas kerran sama kaava toistuu ja saan todeta, että en minä taaskaan kiinnostanut ihmisenä. Häpeän sitä millaisen tunnemyrskyn se saa aikaan minussa, vaikka minun pitäisi varmaan suhtautua ihan neutraalisti. Tai siltä se ainakin tuntuu.

Menetän heti mielenkiinnon jutteluun. Hetken aikaa yritän olla kuin en olisikaan, mutta lopulta totean vain, etten enää ole innoissani juttelusta. Poistelen viestit, keskustelut ja hitaasti vaimenen ja vaikenen. Osa minusta häpeää sitä tunnelatausta. Miksi en osaa vain suhtautua neutraalisti? Toinen osa minusta tietää vastauksen: koska en ikinä saa kokea mitään aitoa. Minkä takia kukaan ei ole poikkeus sääntöön? Miksi en vain ikinä koe sitä, että olen jollekin ihanalle miehelle ainutlaatuinen. Tiedän vallan mainiosti tehneeni parhaani. En suostu ottamaan syytä niskoilleni. Olen vain niin voimaton tähän itseään loputtomiin toistavaan kaavaan.