Onko kyseessä dissosiaatio, kun en tiedä miltä näytän, ja tavallaan kuvittelen kasvojeni kohdan olevan sellaista sumua

Luulen, että on, ja tämä perustuu ihan vain siihen, että itse "tunnen" naamani. Käytkö terapiassa tms?

Piilevä kasvosokeus,minullakin, tunnistan helposti kohdatessa mutta en osaa kuvailla tai palauttaa mieleen ketään. 

Onpa erikoista. En ole koskaan kuullut tuollaisesta. Onhan sinulla keho ja sinä hengität - olet siis olemassa. Miksi siis ajattelet, ettet ole olemassa? Oletko olemassa itsellesi?

Vierailija kirjoitti:

Onpa erikoista. En ole koskaan kuullut tuollaisesta. Onhan sinulla keho ja sinä hengität - olet siis olemassa. Miksi siis ajattelet, ettet ole olemassa? Oletko olemassa itsellesi?

Ei kai se sellaista ole, vaan ettei osaa hahmottaa kasvoja kuvittelemalla, vaikea lapsuus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onpa erikoista. En ole koskaan kuullut tuollaisesta. Onhan sinulla keho ja sinä hengität - olet siis olemassa. Miksi siis ajattelet, ettet ole olemassa? Oletko olemassa itsellesi?

Ei kai se sellaista ole, vaan ettei osaa hahmottaa kasvoja kuvittelemalla, vaikea lapsuus.

Et ole saanut olla sellainen kuin olet? Et ole persoonana olemassa, vai?

Kastele viileällä vedellä itseäsi tuollaisina hetkinä niin saat taas tuntuman itseesi. Minulla on dissosiatiivinen identiteettihäiriö. Välillä kasvoni näyttävät vierailta enkä tunnista tuttuja ihmisiä. Nämä perusdissoa, mutta did tarkoittaa sivupersoonia ja niitä minulla on useita.

Sama! En hahmota itseäni, en tiedä miltä näytän. Riippuen päivästä ja mielentilasta saatan näyttää ihan erilaiselle, mutta en pysty sanoittamaan miksi. Olen äärettömän kömpelö, enkä hahmota kehoni rajoja tai oikeastaan tiedä miltä kehoni näyttää. Saan paniikkikohtauksen jos näen itseni valokuvasta.

Koen ettei mikään ole minulle. Siis en saa esim. mielestäni letittää hiuksiani, koska se ei ole "minulle". Vaikea selittää. En myöskään ikinä hahmota ryhmissä että olen OIKEASTI osa ryhmää: jos joku vaikkapa sanoo että te siellä vihreillä penkeillä, sanokaa joo, en tajuaisi että tuo koskee minuakin vaikka tajuaisin että istun vihreällä penkillä.

Olisi hauska tietää mistä tämä johtuu, en jotenkin koe itseäni oikeaksi ihmiseksi.

Vierailija kirjoitti:

Piilevä kasvosokeus,minullakin, tunnistan helposti kohdatessa mutta en osaa kuvailla tai palauttaa mieleen ketään. 

Muistan ja tunnistan kyllä muiden kasvot hyvin, tämä koskee vain itseäni. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Piilevä kasvosokeus,minullakin, tunnistan helposti kohdatessa mutta en osaa kuvailla tai palauttaa mieleen ketään. 

Muistan ja tunnistan kyllä muiden kasvot hyvin, tämä koskee vain itseäni. Ap

Onko uusi tuntemus vai ollut aina näin?

Vierailija kirjoitti:

Sama! En hahmota itseäni, en tiedä miltä näytän. Riippuen päivästä ja mielentilasta saatan näyttää ihan erilaiselle, mutta en pysty sanoittamaan miksi. Olen äärettömän kömpelö, enkä hahmota kehoni rajoja tai oikeastaan tiedä miltä kehoni näyttää. Saan paniikkikohtauksen jos näen itseni valokuvasta.

Koen ettei mikään ole minulle. Siis en saa esim. mielestäni letittää hiuksiani, koska se ei ole "minulle". Vaikea selittää. En myöskään ikinä hahmota ryhmissä että olen OIKEASTI osa ryhmää: jos joku vaikkapa sanoo että te siellä vihreillä penkeillä, sanokaa joo, en tajuaisi että tuo koskee minuakin vaikka tajuaisin että istun vihreällä penkillä.

Olisi hauska tietää mistä tämä johtuu, en jotenkin koe itseäni oikeaksi ihmiseksi.

Tuo viimeinen virke, minulla juuri samat tuntemukset, en koe enkä tunne itseäni oikeaksi ihmiseksi. Elin oloissa joissa minulta oli viety kaikki ihmisyys. En vieläkään kunnolla ymmärrä että olen ihan oikea elävä ihminen ja olen ihan oikeasti olemassa.

On tätä ollut lapsesta asti. Muistan miten oudolta tuntui, kun törmäsi kaverin äitiin kaupassa ja hän hymyili ja tervehti iloisesti. Mietin, että miten ihmeessä se voi tunnistaa minut. Ja tuo lettijuttu kuulosti tutulta. Koen myös monista aivan normaaleista asioista, että ne eivät jotenkin kuulu minulle, etten "ole niiden arvoinen". Ap

Vierailija kirjoitti:

On tätä ollut lapsesta asti. Muistan miten oudolta tuntui, kun törmäsi kaverin äitiin kaupassa ja hän hymyili ja tervehti iloisesti. Mietin, että miten ihmeessä se voi tunnistaa minut. Ja tuo lettijuttu kuulosti tutulta. Koen myös monista aivan normaaleista asioista, että ne eivät jotenkin kuulu minulle, etten "ole niiden arvoinen". Ap

Minulla samaa, juuri tuo että en ole jonkin asian arvoinen. Tämä konkretisoituu kaupassa, etsin alelaputettuja tuotteita vaikka voisin ostaa itselleni mieluista ruokaa, rahallinen ero ei olisi kovin suuri. En kuitenkaan osta, koska tunnen etten ansaitse kunnon ruokaa, ainoastaan alelaputetut ovat minua varten, vaikka en niistä niin tykkäisikään. Sama kaikissa muissakin tuotteissa. En ansaitse mieluista saippuaa, shampoota, vessapaperia. Vain alennuksessa olevat tai muuten vain halvat ovat minulle. Itsensä arvostamisessa ja hyväksymisessä on todellinen työsarka.

Mulla samankaltaisuutta. Ja minulla on dissosiatiivinen muistinmenetys.

Kannan taskussani pientä peiliä jota vilkuilen usein. Ihmiset luulevat, että olen pinnallinen. Katson kuitenkin peiliin, jotta tajuaisin olevani vielä olemassa. Kaupan hyllyjen välissä joku moikkaa iloisesti. Jähmetyn, koska en muista minkä ikäinen olen, minkä ikäisenä olin tuon ihmisen kanssa tekemisissä ja minkälainen minä olen ollut kun noin hymyilee mulle. Joskus tapaan ihmisen menneisyydestä, jännitän toki, en tunnista itseäni kuvauksestaan "olit silloin surullinen/iloinen/arka/hermostunut" Vasta nyt olen alkanut tajuamaan minussa olevien persoonallisuuden osien vaihtelevan. Itken tätä.

Vierailija kirjoitti:

Kannan taskussani pientä peiliä jota vilkuilen usein. Ihmiset luulevat, että olen pinnallinen. Katson kuitenkin peiliin, jotta tajuaisin olevani vielä olemassa. Kaupan hyllyjen välissä joku moikkaa iloisesti. Jähmetyn, koska en muista minkä ikäinen olen, minkä ikäisenä olin tuon ihmisen kanssa tekemisissä ja minkälainen minä olen ollut kun noin hymyilee mulle. Joskus tapaan ihmisen menneisyydestä, jännitän toki, en tunnista itseäni kuvauksestaan "olit silloin surullinen/iloinen/arka/hermostunut" Vasta nyt olen alkanut tajuamaan minussa olevien persoonallisuuden osien vaihtelevan. Itken tätä.

Yritä hakeutua traumaterapiaan jossa persoonan eri osat kohtaisivat toisensa ja sulautuisivat yhdeksi persoonaksi. Minä esim. unohdan välillä oman ikäni, olen unohtanut nimeni ja olen myös esitellyt itseni tyttönimelläni oltuani naimisissa pitkään. Minun persoonani eivät varmaan koskaan integroidu. Ne ovat olleet jakautuneina kymmeniä vuosia.

Vierailija kirjoitti:

Sama! En hahmota itseäni, en tiedä miltä näytän. Riippuen päivästä ja mielentilasta saatan näyttää ihan erilaiselle, mutta en pysty sanoittamaan miksi. Olen äärettömän kömpelö, enkä hahmota kehoni rajoja tai oikeastaan tiedä miltä kehoni näyttää. Saan paniikkikohtauksen jos näen itseni valokuvasta.

Koen ettei mikään ole minulle. Siis en saa esim. mielestäni letittää hiuksiani, koska se ei ole "minulle". Vaikea selittää. En myöskään ikinä hahmota ryhmissä että olen OIKEASTI osa ryhmää: jos joku vaikkapa sanoo että te siellä vihreillä penkeillä, sanokaa joo, en tajuaisi että tuo koskee minuakin vaikka tajuaisin että istun vihreällä penkillä.

Olisi hauska tietää mistä tämä johtuu, en jotenkin koe itseäni oikeaksi ihmiseksi.

Hah. Mulla just samaa. Jos joukosta osoitetaan minua, niin en tajua että juuri mun odotetaan sanovan jotain. Katson ympärilleni ja olkani yli, että ketäköhän oikein tarkoitettiin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannan taskussani pientä peiliä jota vilkuilen usein. Ihmiset luulevat, että olen pinnallinen. Katson kuitenkin peiliin, jotta tajuaisin olevani vielä olemassa. Kaupan hyllyjen välissä joku moikkaa iloisesti. Jähmetyn, koska en muista minkä ikäinen olen, minkä ikäisenä olin tuon ihmisen kanssa tekemisissä ja minkälainen minä olen ollut kun noin hymyilee mulle. Joskus tapaan ihmisen menneisyydestä, jännitän toki, en tunnista itseäni kuvauksestaan "olit silloin surullinen/iloinen/arka/hermostunut" Vasta nyt olen alkanut tajuamaan minussa olevien persoonallisuuden osien vaihtelevan. Itken tätä.

Yritä hakeutua traumaterapiaan jossa persoonan eri osat kohtaisivat toisensa ja sulautuisivat yhdeksi persoonaksi. Minä esim. unohdan välillä oman ikäni, olen unohtanut nimeni ja olen myös esitellyt itseni tyttönimelläni oltuani naimisissa pitkään. Minun persoonani eivät varmaan koskaan i

Vastaan sinulle. Minäkään en muista ikääni, nimeäni. Lapsuudesta alkanut jo. Ikä 54vuotta.