Yksityiselämässä "ammattirooli" päällä

Minusta tuo on normaalia, jotain viisasta mitä olet oppinut työsi myötä. Se että osaat suhteuttaa asiat suhteessa itseesi, ja että tunnereaktiosi ovat hallinnassa ja oikein suuntautuneita on vain hyvä asia. Mikä sinua siis mietityttää?

En tiedä liittyykö tuo pelkästään ammattiin, vaan ylipäätänsä kokemuksiin ja ihmiskohtaloihin mihin olet töissä tottunut.

Minä en ole ollenkaan ihmisläheisellä alalla, mutta henkilökohtaisessa elämässä olen kohdannut täysin kohtuuttoman määrän sairautta ja kuolemaa viimeisen 10 v. aikana. 

Tuntuu, että siihenkin jotenkin tottuu. Tottuu elämään normaalisti, vaikka, sureekin. Tottuu siihen, perheenjäsenten kaikilla lääkärikäynneillä uutiset ovat aina huonoja. Tottuu että aina se huonoin vaihtoehto toteutuu. Tottuu luopumiseen ja surun vaiheisiin, tietää jo että nyt onnäin ja ensi kuussa tuntuu toisenlaiselta. Tottuu hautajaisiin ja käytännön järjestelyihin.

Samalla myös vähän vieraantuu joistain ihmisistä. Ei vaan pysty ottamaan kovin pohjattomalla myötätunnolla osaa jonkun parisuhde- tai remonttihuoliin.

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuo on normaalia, jotain viisasta mitä olet oppinut työsi myötä. Se että osaat suhteuttaa asiat suhteessa itseesi, ja että tunnereaktiosi ovat hallinnassa ja oikein suuntautuneita on vain hyvä asia. Mikä sinua siis mietityttää?

Joo siis työelämässä koenkin toimivani ammattimaisesti ja kuten pitää.

Yksityiselämässä kai mietin, että olenko jotenkin kylmä, kun en sure ns. muun yhteisön tavoin. Esim. tuo puolisoni sisaruksen lapsen kuolema kosketti kaukaisempiakin sukulaisia. Mä en  jaettujen hetkien ulkopuolella miettinyt asiaa yhtään enkä tuntenut sitä henkilökohtaisena suruna.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuo on normaalia, jotain viisasta mitä olet oppinut työsi myötä. Se että osaat suhteuttaa asiat suhteessa itseesi, ja että tunnereaktiosi ovat hallinnassa ja oikein suuntautuneita on vain hyvä asia. Mikä sinua siis mietityttää?

Joo siis työelämässä koenkin toimivani ammattimaisesti ja kuten pitää.

Yksityiselämässä kai mietin, että olenko jotenkin kylmä, kun en sure ns. muun yhteisön tavoin. Esim. tuo puolisoni sisaruksen lapsen kuolema kosketti kaukaisempiakin sukulaisia. Mä en  jaettujen hetkien ulkopuolella miettinyt asiaa yhtään enkä tuntenut sitä henkilökohtaisena suruna.

Jos se ei ollut sinulle henkilökohtainen suru, niin mielestäni on juuri viisasta rajautuneisuutta, että ei lähde automaattisesti mukaan yhteisölliseen suremiseen. Toki voi olla osaaottava ja tilanteen mukainen. Se että tunnistaa, mikä oikeasti liikuttaa milläkin lailla itseä on sitä viisasta rajaamista ja itsetuntemusta, mitä tarkoitin.

Ei surun keskellä olekaan hyvä jos jokainen ympärillä on ihan sekaisin ja tolaltaan surusta. 

Hyvä vaan jos joku tuntuu olevan tasapainossa, mutta valmis tukemaan. 

Puhun toki omasta kokemuksesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuo on normaalia, jotain viisasta mitä olet oppinut työsi myötä. Se että osaat suhteuttaa asiat suhteessa itseesi, ja että tunnereaktiosi ovat hallinnassa ja oikein suuntautuneita on vain hyvä asia. Mikä sinua siis mietityttää?

Joo siis työelämässä koenkin toimivani ammattimaisesti ja kuten pitää.

Yksityiselämässä kai mietin, että olenko jotenkin kylmä, kun en sure ns. muun yhteisön tavoin. Esim. tuo puolisoni sisaruksen lapsen kuolema kosketti kaukaisempiakin sukulaisia. Mä en  jaettujen hetkien ulkopuolella miettinyt asiaa yhtään enkä tuntenut sitä henkilökohtaisena suruna.

Ehkä kohtaat siinä määrin tunnetasolla raskaita kokemuksia, että suojaksi ja ammattimaisuudeksi rakennettu rooli ottaa vallan myös yksityiselämässä.  Reaktiosi ovat hioutuneet noudattamaan totuttua reittiä. Ei se tee sinusta kylmää. Etenkin kuin tiedostat miten reagoisi ilman työroolia. Sivusta