Kotirouva järkeilee

Huomasin, että alkaa olla 10 vuotta siitä, kun ensin ajattelin vähän huilia työelämästä, vähensin työntekoa ja lopetin sen sitten vähitellen kokonaan. On pari vuotta aikaa siitä, kun kukaan enää on kysellytkään mihinkään töihin, ihmiset unohtavat nopeasti. 

Enkä ole hetkeäkään katunut päätöstäni. Lopullinen niitti oli hyvän ystävän nopea syöpäkuolema, hän ei ehtinyt eläkkeelle lainkaan rankasta työstään. Kuulen ystäviltä jatkuvasti samaa kuin itse ajattelin 10 vuotta sitten eli kaikki on jo omalla työuralla nähty. Olen ratkonut ihmisten ja yritysten ongelmia, ne on  nähty ja tuntui, ettei ole aidosti enää siinä mukana. Ammatissani tehdään työtä koko persoonalla, se vaatii sitoutumista ja kiinnostumista. Mutta en enää jaksanut innostua ja kiinnostua työstäni. Saman kuulen nyt ystäviltä, jotka ovat samanikäisiä, alle 10 vuotta eläkkeeseen. 

Monilla on avioliitto kärsinyt. Ovat myös väsyneen ja kuluneen näköisiä, toisen palkollisina. Itse sentään olin yrittäjänä oman aikatauluni herra (ainakin suurin piirtein). Jokainen ystävistäni voisi taloudellisessa mielessä tehdä saman kuin minä. Ovat suurituloisempia kuin minä, velat on maksettu aikaa sitten taloista ym. Koen panostaneeni terveyteen ja ulkonäköön ja tärkeimpään, avioliittoon, joka on parempi kuin koskaan. Mieheni tuskin ikinä lopettaa työntekoa, tyypillinen yrittäjä, jolla on paljon ideoita ja intoa työntekoon. Voin osallistua hänen rinnallaan moneen, matkustamiseen nyt ennen kaikkea. 

En halua kokea samaa kuin ystäväni, joka raatoi koko elämänsä töissä eikä ehtinyt edes eläkkeelle ennen kun kuoli. Ja asiaan liittyy vielä muutakin tosi ikävää, jota en tässä halua kertoa. Hänen kuolemastaan jäi niin paha mieli, koska elämä ei mennyt maaliin siten kuin hän toivoi eikä hän halunnut kuolla. Vielä viikko ennen kuolemaansa hän puhui haluavansa vielä elää.