Tekisi mieli vain vetäytyä eristyksiin jonnekin korpeen

-

?

Menen mökilleni ja olen siellä pari viikkoa ihan yksin ja en puhu kenenkään kanssa.

Mulla on tismalleen sama. Vaikka muuten asiat on nyt hyvin. Ehkä oma menneisyys, jonka on haudannut taakseen hyppää silmille. Tai en osaa selittää. 

Minä muutin metsään. En tosin ole masentunut. Haluan nähdä ikkunasta puita ja eläimiä, enkä naapureita. En vihaa ihmisiä, pidän omasta rauhasta ja ulkona puuhailusta. Kantovesi ja puulämmitys. Töissä käyn edelleen.

Minulla oli tuo tunne ennen joulua, mutta nyt  alkaa taas sujumaa.

Olen viettänyt joskus useamman viikon yksin mökillä.  Ei sekään niin kiväa ollut.  Sen jälkeen oli ihana taas nähdä perhe.

Mulla sama mutta ei vain jouluna vaikka oman extra-alakulonsa se tuokin. Ei ole joulusta suorituspaineita eikä tarvitse passata ketään eikä ole edes mitään sellaisia lapsuudenjouluja mitä muistella tai kaivata, mutta silti on samaan aikaan sekä haikea että pettynyt, katkerakin olo. Niin joulusta kuin koko elämästäkin.

Vääriä valintoja ja valitsemattomuutta asioissa jotka on (olleet) itselle tärkeitä. Ja kun ei pitänyt päätään niin muuthan se valinnan sitten teki. Samoin myös silloin kun ei valinnut mitään vaan uskoi ja luotti siihen että elämä kantaa, asiat lutviutuu ja hyvä tästä tulee. Mutta ei kantanut, ei lutviutunut eikä tullut vaan kaikki on jollain tavalla pielessä eikä niiden pienimpien ongelmien korjaaminen muuta isossa kuvassa mitään ja suurimmille linjoille ei enää ole mitään tehtävissä.

Eikä onnistu tämän kaiken hyväksyminenkään mitenkään. Ihan sama vaikka kuinka yritän ajatella etten silloin parempaan pystynyt niin en voi olla sättimättä siitä kaikesta pskasta ja tyystin vääränlaisista ihmissuhteista mihin kyllä onnistuin itseni ajamaan eikä tehnyt tiukkaakaan vaan päinvastoin olin hyvinkin päättäväinen ja sinnikäs. Ei vaikka jopa jo silloin ja ihan alusta astu tiesin, että ei me olla ollenkaan samanlaisia ja tiesin myös (ja todellakin myös toivoin) ettei tästä mitään elämänmittaista rakkaustarinaa ole tulossa tai että voisin koskaan harkita perheenperustamista tai avioitumista tuollaisen ihmisen kanssa. Ja näitä ei ollut vain yksi vaan yksi toisensa jälkeen eli kaikkinensa kolme! Silti tuollaiseen ihmiseen sitoutui aivan täydellisesti eli ei puhettakaan että olisin suhteen aikana katsellut sivuilleni. Ehei, mitä enemmän asiat oli hankalaa tahkoamista niin sitä sinnikkäämmin olin panostamassa vielä lisää suhteeseen vaikka jo aiemminkin annoin sen 100% (tarkennan vielä, että ei nämä miehet olleet ulkoisestikaan mitään "saaliita" vaan siinäkin mielessä aika kaukana omanmaunmukaisesta).

Lopulta sentään ymmärsin ettei parisuhteessa pidä olla päivääkään jos siinä on tuollaista. Pitkään meni, etten halunnut olla minkäänlaisessa parisuhteessa (ei sillä että tarjokkaita miehiä olisi ollutkaan) ja jopa kuvittelin etten vain ole parisuhdeihminen vaikka perhekeskeinen ihminen olenkin. Eikä niitä ole ollut sen jälkeenkään kun ymmärsin, että en minä ole pohjimmiltani mikään yksineläjäkään.

Nyt on ollut jo pidemmän aikaa sellainen tunne, että kun kerran elämänkumppania ei saa niin olisin mieluummin sitten ihan kokonaan yksin jossain korvessa kaukana kaikista ja sinne myös jäisin. Siedän aika tosi huonosti ihmisiä enää tätä nykyä ja ainoat kaverisuhteetkin meni lopullisesti koronapandemian myötä.