Miten sitä voikin olla itsellä niin "eri taajuus" kuin toisella?
Ja voi kuinka se olisikaan tärkeää, että niissä läheisimmissä ihmissuhteissa näin ei olisi, koska se aiheuttaa vaan jatkuvaa / toistuvaa ärinää ja raivoamista kun toisen äänensävyn / sanat / eleet jne tulkitsee ihan päin sitä itseään ja usein vielä "hyökkäys on paras puolustus" on se selkäytimestä tuleva (ainoa) toimintamalli.
Toisaalta se toisen pelkkä läsnäolokin saa olon epämukavan vaivaantuneeksi ja siinä sitten helposti alkaa sisälle kerryttämään tuota raivoa, joka sopivan tilaisuuden tullen sylkäistään toisen kasvoille ihan vain sillä verukkeella että toisen kulmakarvan asento oli väärä..
En tiedä herättääkö tämä keskustelua, mutta olosuhteiden pakosta yllä kuvatun kaltaisessa elämäntilanteessa olevana oli jotenkin tarpeen saada purkaa ajatuksiaan. Joo, pitäisi varmaan hankkia se päiväkirja.
Kommentit (2)
Jos kertoo toiselle ettei pidä jostain asiasta ja toinen yrittää selittää sen asian hyväksi vaan, eli mitätöi toisen sanoman ja tuntemukset. Sekin on outoa.
Ei ole pakko pitää yllä suhteita joissa joku hyökkää tai ärtyy koko ajan. Tai kumpikin ahdistuu? Erota voi parisuhteesta tai joku pariterapeutti tms. Jos on aikuinen lapsi voi asua erikseen ja soitella. Omalta vanhemmalta ei ole pakko sietää mitä tahansa, menee erilleen.