Miten viidenkympin kriisi ilmeni sinulla?

No ei yhtään mikään iskenyt. Ihan hirveää säälittävää paskaa keksiä noita ikäkriisejä. Voi herrajumala jos ei kestä lastensa kasvua ja omaa ikääntymistään hyppimättä seinille.

Laihdutin 30 kiloa ja aloin säteilemään, jotenkin elämä loksahti paikoilleen ja kaikki kipuilu hävisi, ei tarvitse kilpailla tai tavoitella mitään elämää suurempaa, voi vaan nautiskella.

Ei tullut kriisiä. Aloin taas opiskella. Vastuutin jo ennen sitä perheenjäsenet hoitamaan kotia ja omia vaatteitaan. En ollut mikään kotipiika. Nyt lapset kiittävät opiskelijoina minua siksi, että he osaavat ruoanlaiton ja kotityöt. Pyöräyttelevät mukikakkuja nykyään omissa opiskelija-asunnoissaan. He laittoivat minulle sellaisen ehdon, etten mainosta kaikille, että he ovat lapsiani. Opiskelemme eri tutkintoja eli en roiku lasteni kanssa.

Ei ollut mitään viidrnkympin kriisiä.

Tuolloin olin urani huipulla, samoin mieheni.

Elämä oli hektistä, harvoin kotona yhtäaikaa.  

Työmatkoja, myös ulkomaille.   Menoja, lähtemisiä, kotiintuloja.

Onneksi miehelläni oli naimaton sisar, joka asui samassa kaupungissa, ja piti huolta lukioa käyvää pojastamme.

Pojalla oli kuitenkin oli hyvä pohja, hyvät lähtökihdat kohdata nuoruus js murrosikä.

Sillä kun poika oli pieni ja vielä peruskoulussa, oli perhe tiivisti yhdessä ja olimme mukana pojan harrastuksissa.

Siksi pojalla oli helpompi sopeutua siihen, kun vanhempien työelämä muuttui.  Myös harradtukset pitivät pojan kuosissa.

Ei kaikilla ole mitään ns. viidenkympin villitystä. Joidenkin elämä on niin täynnä toimintaa, työtä, perhettä, harrastuksia, lapsia, nuoria, ettei siinä ehdi omaa niin sanottua ikääntymistä.