Auttaisiko joku ymmärtämään (miksi lapsia, jos suhde ei ole tosi hyvä ennen niitä)

Luullaan, että prinsessahäiden jälkeen suhde muuttuu auvoisaksi, vaikka eihän naimisiinmeno huonoa suhdetta korjaa.

Mä luulen, että moni ensinnäkin kuvittelee huonon suhteen olevan ihan normaalia, että tällaisia kaikki parisuhteet ovat.



Toinen on se, että osa kuvittelee, että he ovat itse ansainneet parisuhteensa.

Olen halunnut lapsia ja onnekseni saanutkin, 3 kpl. Olen siitä ikuisesti kiitollinen ja onnellinen. Mieheni on vähän sinnepäin. Ei suuri rakkaus, ei elämäni mies, mutta hän oli tuiki tarpeellinen tuossa lastentekovaiheessa ja hyvä isä lapsille. Onneksi meillä on ylimääräinen makkari, niin ei ole pakko nukkua samassa huoneessa ja aikas kaveripohjalla jo mennään.



Ja väittäisin, että lapsille tilanne on ok. Pitävät kovasti meistä molemmista. Lapset tuntuvat olevan iso ilo miehellenikin ja se, että meidän välillä ei taida rakkautta enää olla on sivuseikka tässä vaiheessa, siihen palaamme sitten joskus, kun jaksamme ja lapset ovat isompia.



Katsokaas kaikki eivät elä äiti, isä, lapset perusperheessä vaan sietävät muitakin kuin keskivertotunteita, siis jos tuntuu ettei rakasta, niin ei heti tarvitse olla eroamassakaan tai tapella.

Joillekin lapset ovat tärkeämpiä kuin kumppani, tosin ap:n ystäville ei taida olla..

oli vaikeuksia jo ennen lapsen syntymää. Ei tosin mitään väkivaltaan verrattavaa, kimurantti suhde vain ja ainakin minulla epävarmuus siitä, onko tämä nyt se minun mieheni. Semmoista on/off seurustelua oli aluksi muutama vuosi. Mutta ikä painoi päälle ja vahva tunne siitä että lapsi on elämääni tulossa jollain tavalla ja niinhän se lapsi sai alkunsa tämän miehen kanssa. Vasta raskauden alettua oikeastaan vakiinnuttiin ja muutettiin yhteen ja nyt perhe on kasvamassa toisella lapsella. Vieläkään mulle ei ole selvää pysytäänkö yhdessä aina, kun ollaan niin erilaisia, mutta töitä ollaan tehty ja se on kuitenkin selvää, että kyseessä on hyvä ihminen ja mies, joka rakastaa lapsiaan ja minuakin. Tavallaan siis uskon, että meillä on kaikki mahdollisuudet luoda tasapainoinen parisuhde näillä aineksilla, vaikkei se sitä vielä olekaan, ja arkikin on välillä aika vaikeaa.



Meillä siis syynä oli uskaliaisuus heittäytyä elämän vietäväksi. Ja biologinen kello minulla =) Ja ehkä sekin, että en ole uskonut enää vuosiin, että voisin helposti löytää jonkun, jonka kanssa kaikki olisi heti toimivaa ja pysyisi sellaisena. Niin ei vain tapahtunut. En siis usko omalla kohdallani helppoihin ratkaisuihin. Lasta kun katson, en kadu, mutta se miten tässä elämässä käy, jää nähtäväksi joskus vuosien päästä. Parhaamme teemme.

kuvitelma siitä että toista ihmistä voi muuttaa. Kai se ajatuskuvio menee jotenkin niin et ok, vaik kohtelee mua kun paskaa nyt, niin sit kun se lapsi tulee niin huomaa kuinka ihana mä olen ja se lapsi tietty myös, ja meidän elämä muuttuu naps ihanaksi.

Yks syy saattaa olla myös sellanen aika perinteinen, eli miehen nalkitus. Kun vääntää lapsen sen miehen kanssa, niin mies on MUKA aina sidottu siihen naiseen ja lapseen... Oikeesti mulla ei ole vastausta.